Dove mi trovo?

Klikkaamalla kuvaa suuremmaksi, pääsette suurinpiirtein tutustumaan viiden kuukauden Milanon valloitukseeni.

A Finlandia. Olkoon tämä viimeinen kirjoitukseni. Blogikirjoitusten määrä on hyvä päättää tasalukuun – kyllähän lähimmät tietävät neurooseistani. Olen kovin huono kirjoittamaan postikortteja, joten palasin nyt kertomaan matkastani kasvokkain. Mikä upea matka, miten upea kokemus.

Pyöritän laatikoita uudessa, upeassa asunnossani, huudatan Imogen Heapia vielä kerran ja mietin kaikkea tapahtunutta. Lahti-ahdistusta lievittää upeat ystäväni, joiden kanssa vietin täydellisen päivän suomalaiseen tapaan mökillä, perhe, joka on aina tukemassa ja välittää niin, että Tuntuu. Paluuseeni on mahtunut myös pari reissua Tampereelle siskon luo, läjä työkkärin papereita, yhdet häät ja onnelliset kasvot Torven tutuissa pöydissä.

Verkkokalvoilla edelleen kyynelehtivät Banya ja Amy Viale Brianzan rappukäytävässä. Herkistyy silloin vahvempikin nainen. Onnekseni tapaan tytöt viimeistään vuoden päästä, kunhan Banya saa sormeensa renkaan. Intia kutsuu jo keväällä, jos opiskelut saadaan päätökseen joulukuussa. Jälleennäkemisen voimin koetan selvitä tästä hurjasta ikävän tunteesta.

Pian jo kaksi viikkoa koto-Suomessa – uskomatonta. Tunnen itseni kovin rikkaaksi.


"Valon Soturi ei lykkää päätöksiään.
Tehtyään päätöksensä Soturi jatkaa eteenpäin:
hän ei kyseenalaista enää valintojaan eikä muuta suuntaa,
vaikka olosuhteet olisivat erilaiset kuin hän oli kuvitellut."

Paolo Coelho

Laukut lähtövalmiina, minä en

Jotain mitä naisen on tehtävä, jotta ymmärtäisi mitä kaikkea viiden kuukauden aikana tapahtuikaan. Muutaman tuhannen kuvan jälkeen kokemusta rikkaampana. Koetan käydä läpi tätä haikeaa tunnetta, joka kertoo minun palaavan Business Cityn tyhjille kaduille.

Koetan tiivistää tapahtuneen:
Lumiset kadut, siskon häät. Lentokoneessa. Bergamon valot. Ihan yksin. Ihanaa. Keskusasema. Vanha mies saattaa minua Viale Brianzalle. Giulia suurine kiharoineen, Banyan kylmän lämmin vastaanotto, Amyn tuoksuvat ruoat, Margheritan lukuisat laput seinillä. Ensimmäinen aperitivo. Giulia ja Sara. Ystävänpäivä. Ensimmäinen koulumatka. Kävellen. Se tunne, kun nousin portaita ylös Duomon metroasemalta. Julkkisten kädenjäljet katukivissä – katu jota en enää uudelleen löytänyt. Kylmä sade. Sateenvarjot. Pulut. Karnevaalit. Leikkivät lapset. Ensimmäinen illallinen. Ne lukuisat illalliset ja lounaat. Monituntiset kahvihetket keittiössä. Ikkunasta, verhojen välistä ja kiikareilla meitä tarkasteleva vanha mies. Ensimmäiset markkinat. Imogen Heap. Tyttöjen hämmästynyt ilme "korjattuani" imurin, astianpesukoneen ja sulatettuani pakastimen. Kaatosade. Puiden lehdet. San Siro. Lumisade. Pääsiäinen. Torakat. Illanvietto kakkosluokan kanssa. Banyan syntymäpäivät. Venetsia. Viimeinen ehtoollinen. Vappu. Marangoni party ja mummo-DJ. Lugano. Amyn syntymäpäivät. Varigotti. Porto Maurizio. Severino ja Billi. Aasialainen transvestiittipari ruokakaupassa. Muotiviikkojen aiheuttama liikenteen sekamelska. Tuskaisen kuuma metro, haisevat kainalot. Hyvältä tuoksuvat ihmiset. Puolenyön lakaisukone. Inter ja tööttäykset. Liput ja laulut. Opettelin kävelemään. Omin jaloin, omin voimin.

En enää tiedä minkämuotoiset silmät, kasvot minulla on. En erota ihonväriä.

Kuten hyvän elokuvan perusjuonikin etenee, palaan sinne mistä lähdin. Sitä ennen toistin sen, mitä tein ensimmäisinä viikkoinani. Markkinoille, kouluun ja kahvipöytään. Ymmärrän Banyaa täydellisesti. Ihmiset, jotka jäävät tänne, rakentavat järjettömän korkean suojamuurin. On täältä raskasta lähteäkin, kun on juuri alkanut elämään.

Ihania muistoja, ihania ihmisiä. En uskonut kiintyväni näin paljon näihin ihmisiin, tähän kaupunkiin. This is my city now. Tunnen seisovani kahden kaupungin, kahden rakkaan ihmisjoukon välissä. Tiesinhän tämän päivän tulevan, mutta nyt se vain todella pääsi yllättämään. Huomenna tähän aikaan istun toivottavasti saunassa.

Muutamia yksityiskohtia oppimastani:
Suurin virhe on syödä pastaa ketsupin kanssa.
Milanossa pastan syönti lusikan avulla on noloa, Ligurialla suositeltavaa.
Järvissä ei saa uida, sillä niissä elää Loch Nessmäisiä olentoja.
Suomalaiset ovat kookkaita, pitkiä ja lihaksikkaita, kuin viikingit.
Joulupukki elää Ruotsissa ja hänellä on vihreä takki.
Coca Cola suunnitteli joulupukin asun paavin asu mallinaan.
Kaikki aasialaiset ovat kiinalaisia.
Intialaiset ovat pakistanilaisia.
Älä ikinä kutsu intialaista pakistanilaiseksi.
Älä ikinä kutsu korealaista kiinalaiseksi.
Älä ikinä kutsu italialaista albaaniksi.
Romanialaiset, unkarilaiset ja puolalaiset ovat sekä näyttävät samoilta.
Jos puhut englantia, olet amerikkalainen.
Naiset eivät kiroile.
Italialaiset naiset ovat hankalia.
Italialaiset miehet tahtovat ulkomaalaisen vaimon.
Lapset ja koirat käyttäytyvät hämmentävän hyvin – lapset eivät itke, koirat eivät hauku.
Luterilaisuus ei ole uskonto.
Pulut eivät pelkää tulla sisään.
Eivätkä torakat.
Italia ei ole ollut johtava design-maa enää kahteenkymmeneen vuoteen.
Metrotunneleiden tuulettimet suihkuttavat vettä kesäisin, unohda hiustenlaitto.
Kuhertelu tapahtuu kaikkialla, puistoissa, metrossa, bussissa, nähtävyyksien juurella, museoissa – ikään katsomatta.

Rahaa voi tienata:
a) laulamalla, b) soittamalla viulua, c) kertomalla perheestään, d) soittamalla hanuria, (lisävinkki, jos sinulla on musikaalisia taitoja: laula bussissa siitä, että jäät viiden minuutin kuluttua bussista) e) kuvaamalla turisteja lelukameran näköisellä kapineella, f) tekemällä koruja, g) iskemällä ystävänauhan afrikan veljen eli pahaa aavistamattoman turistin käteen, h) myymällä elektronisia leluja, i) rasvaläikkiä jättävää limaa, j) saippuakuplakoneita… Lisätietoja Paolo Sarpin Chinatownista. Tai vaihtoehtoisesti: k) varastamalla samassa talossa asuvalta asukkaalta tietokoneen tämän nukkuessa, l) varastamalla pyörän, m) puhelimen, n) iPodin.

Lopuksi kaiken kruunaavat arvosanat:
Morfologia 30++/30
Nykyaikainen graafinen suunnittelu 30/30
Web Design 28/30
Painotekniikat 28/30
Sosiologia 27/30
Semiotiikka 18/30

Kestosiesta ja San "Jussi" Giovanni

Palattuani Ligurian rannoilta Milanoon, parani kelitkin kertaheitolla. Lämpimimmät ilmat (tähän mennessä) olivat jo muutama viikko takaperin, mutta edelleen Loreton liikenneympyrän mittari näyttää lukemia reilusti päälle kahdenkymmenen. Eivätkä nämä lämmön tehokkaasti keräävät rakennelmat ehdi viikossa viilentyä – talot hohkaavat kuumaa enemmän kuin aiemmin.

Sillä olen ollut ahkera oppilas, lähdin eilen ensimmäisen vuosikurssin kera aperitivoille, vaikka tänään olikin tiedossa viimeinen tentti. Kostein silmin kävelin tyhjää katua kotiin. Nyt todella kolahtaa se ikävä todellisuus, että olen jättämässä näitä ihmisiä taakseni. Ilta oli upea ja ulkoilma-ravintola Il Volo kruunasi pisteen Illan päälle.

Tämän päivän suhteen ei kauaa tarvinnut harkita. Lueskelin ystävieni juhannus-statuksia, joka aiheutti vain suunnattoman järvi-sauna -kombon kaipuun. Oma valintani oli joko tehdä käännöstyö uskolliselle italiaano-asiakkaalleni tai lähteä katsomaan Monzaan 20 minuutin ilotulitusta. Korvien edelleen soidessa, ruudin haju nenässä, olen tyytyväinen valintaani. Parikymmentä tuhatta ihmistä, uskomattoman upea rakettishow ja Monzan savun peittämän keskustan kauneus. Jostain syystä Monzaa ei hehkuteta Suomen matkatoimistoissa. Kandeis. Kaupunki on kaikkea muuta kuin formulafaneja ja harmaita taloja. Ja taas sai todeta, etteivät italialaiset ole oppineet jonotuksen jaloa taitoa. Tosin, reviirin puuttuessa tuntuu ihmisillä olevan hurjan paljon hauskempaa. Kukaan ei valita, jos joku tökkää takaraivoon tai astuu kantapäille. Ihana viilipyttykansa.

http://www.youtube.com/watch?v=TEs_fAO7sIU

Hetkiä ennen lähtöä II

Kuinka nopeasti kaksi blondia, kahden matkalaukun ja kolmen pienemmän laukun kanssa, voivat selviytyä Milanon keskusaseman alimman kerroksen lippupisteestä oikealle laiturille, joka on kaksi jättimäistä kerrosta ylempänä? Vastaus: neljä minuuttia. Kotoa lähdimme Marjan kanssa toki hyvissä ajoin, joimme espressot lähikahvilassa ja puolta tuntia ennen junan lähtöä totesimme, että keskusaseman automaateista toimivat ainoastaan kaksi. Neljää minuuttia ennen vihellystä poimin lipun tärisevin käsin automaatista ja otimme kunnon hien pintaan juostessamme kapsäkkiemme kera junan lähes oikeaan vaunuun. Ehdimme! Muutamaa tuntia myöhemmin saavuimme Porto Maurizion kylään ja Severino ohjasi meidät tilaamaansa taksiin.

Unelmaloma alkakoon. Papa italiaano kokkasi meille frutti di maret, jälkiruokana herkullista minttuhyytelöä, mansikoita ja kermavaahtoa, ja toki viiniä. Kylässä sattuu ja tapahtuu ja näimme ensimmäisenä iltana pienen takaa-ajon, kun ohitsemme juoksi ensin poika, perässään carabinieri. Aamuyöllä karkin makuisen kuoharin jälkeen Seven poika, Francesco, lähti kotiinsa ja me kävimme tyytyväisinä nukkumaan Billin totutellessa uusiin asukkaisiin.

Sana kulkee kylässä vauhdilla. Aamulla kyläläisetkin tiesivät takaa-ajosta ja tarinasta sen taustalla. Taisivat asukkaat myös tietää, että kaksi blondia ovat saapuneet Porto Maurizioon. Porto Maurizio on melko pieni satamakylä, joka on rakennettu vuoristojen väliin. Hissit kuljettavat asukkeja alhaalta rannasta ylös kylän keskustaan. Pienen kylän asukkaat tuntevat toisensa ja kauppamatka pysähtyy muutaman metrin välein asukkaiden vaihtaessa kuulumisiaan. Vasta tuolloin tunsin olevani tosiaan Italiassa. Sillä ilmat ovat olleet heikonpuoleiset tämän kesän alussa, myös turistien määrä on minimissään. Itse nautin paikallisten ympäröimästä ilmapiiristä ja iloisesta italian sorinasta. Leipäkauppaan unohtunut Billi oli erittäin anteeksiantavainen ja jatkoi tutustumistaan meihin vierailijoihin.

Keskiviikkona päräytimme Marjan kanssa uudelleen junan mukaville penkeillä suuntana Cinque Terre. Turisteja Cinque Terrellä riittää, muttei upeiden maisemien keskellä jaksa heistä häiriintyä. Itsehän en ole turisti, tai vaikka olisinkin, unohdan sen aina välillä.

Manarola. Henkilökohtainen lemppari Cinque Terren kylistä. Kylä on rakennettu niin ikään yli 45 asteen kulmaan vuorten väliin. Manarolassa pääsee kiipeämään melko korkealle meren vierusta pitkin. Täältä pääsee myös aloittamaan Via Dell'Amoren, rakkauden polun, joka pujottelee vuoristojen välissä. Tuhannet ja taas tuhannet rakastavaiset ovat ikuistaneet nimensä ja rakkaudentunnustuksensa polun varteen: kiviin, kyltteihin, kaktuksiin ja lukkoihin, joiden avain on heitetty mereen. Ihanan ällöä.

Via Dell'Amore päättyy Riomaggioreen. Rakkauden polku oli ainoa, jonka pääsimme Cinque Terrellä kävelemään, sillä sateen vuoksi muut reitit pysyivät suljettuina. Riomaggioren tutkimisen jälkeen otimme junan La Speziaan, josta varaamamme edullinen hotellikin löytyi katujen sahauksen jälkeen. Seitsemänhuoneisen hotellin täti koetti selittää, että on hieman sekaisin päästään ja unohti tulomme. Hän kun oli buukannut kylpyhuoneellisen huoneemme toisille asiakkaille. Marjan sujuvalla italian kielellä saimme kuitenkin huoneen säästöhintaan, vaikkakin ilman omaa kylppäriä. Lyhyen siistitymisen jälkeen lähdimme vaeltelemaan La Spezian katuja ravintolaruoan kiiluessa silmissämme. Ilta jatkui Marjan nuoruuden tarinoiden ja tyttöjen juttujen parissa myöhään iltaan.

Aamulla avaintenluovutuksen jälkeen palasimme juna-asemalle. Cinque Terre käsittää nimensä mukaisesti viisi vuoristokylää: Monterosson, Vernazzan, Corniglian, Manarolan ja Riomaggioren. Kaikkien kylien ohitse ajaa paikallisjuna ja junalippu maksaa alle pari euroa La Speziasta Monterossoon. Päätimme tutkia loput kolme kylää torstaina, sillä aamuisen ukkosmyrskyn jäljiltä epäilimme kyliä halkovien polkujen olevan edelleen suljettuina.

Corniglia. Kyllä, polut ovat edelleen suljettuina. Kieltäydyimme bussikyydistä ja kiipesimme 382 askelmaa kohti kylää. Kylä oli kaunis. Erittäin kaunis. Vanha ja kaunis. Lisää rappuja, kipuamista ja laskeutumista. Pohkeet hohkasivat lämpöä, kun palasimme merentasoon asemalle odottamaan seuraavaa kohdettamme. Aiemmin Varigotissa palanut hipiäni alkoi odotellessa saamaan väriä, sillä juna oli 45 minuuttia myöhässä, emmekä malttaneet enää palata Cornigliaankaan.

Vernazza. Tätä kylää on paljon kehuttu. Cinque Terren kylistä osa on rakennettu kohti merta, osa kohti vuorten huippuja. Vernazza on näistä ensimmäinen. Juna-asemalta laskeudutaan meren äärelle, joka on ympäröity kahviloilla ja ravintoloilla. Jollain kumman keinoilla koko Cinque Terre on rakennettu tyylikkäästi tekemättä siitä täysin turistirysää ja unohtamatta italialaista ruokakulttuuria. Toki brittiläisille kulinaristeille löytyy omat pannukakku-kahvilansa. Italialaisen tunnelman vuoksi itsekin unohdin, että suurin osa matkaajista olivat turisteja ja heille pitäisi puhua englantia, eikä italiaa.

Monterosso. Viimeinen kylä. Sillä meidän oli ehdittävä vielä ihmisten aikoihin takaisin Porto Maurizioon illalliselle, teimme hyvinkin pikaisen katsauksen Monterossoon. Ihan hyvä, sillä kylä oli pääosin pelkkää hiekkarantaa hotelleineen ja kahviloineen. Ei sinänsä kiivettävää ja kavuttavaa, pääosin auringossa rentoutuvia turisteja.

Hyvin nukutun junamatkan jälkeen meitä odotti herkullinen pestopasta ja tuore kala-annos. Menu on pakko mainita, sillä nämä suussa sulavat, Seven taikomat annokset antoivat lomapäiville upean päätöksen.

Perjantain löhöilimme aallonmurtajilla imien väriä edelleen vaaleaan hipiään. Johan tarttui. Hihittelimme meitäkin valkoisimmille ruotsalaistytöille, jotka erottuivat rannalta metrien päähän. Seve kun ei aurinkorasvoista niin välittänyt, sai väriä enemmän kuin toivoi. Punaista väriä. Perjantai-illan kiertelimme lähikylissä, Cervossa ja Dianossa, ja tutustuimme Marjan nuoruuden maisemiin. Herkkupizzaa ja limoncelloa, ja takaisin Seven pienehköön aarreaittaan Porto Maurizion meren äärelle.

Lauantaiaamuna lähdimme lähikylään markkinoille. Hervottoman kokoisilta markkinoilta matkaan tarttui muutamat matot Seven kotia koristamaan ja itselleni löysin perinteisen italialaismamman kotimekon parilla eurolla. Illalla olio, aglio e peperoncino sekä toivomani sugo alle noci täyttivät vatsan. Nam. Puheensorinaa kuunnellessani olin tyytyväinen viiden kuukauden aikana oppimiini italian kielen alkeisiin.

Sunnuntaina tunti rannalla, pakkailu ja jättikatkarapupasta, jonka jälkeen olikin jo oma aikani lähteä takaisin Milanon pölyyn. Väsyneenä nuokuin koko kolme ja puolituntisen matkan huvittaen kanssamatkustajiani. Cinque Terre tuntuu edelleen unenomaiselta paikalta. Auringon polttamat hiukset, maitokahvin värinen iho sekä kolme aiemmin menetettyä, nyt palannutta kiloa hinasin epäuskoisena kotiin. Kotona. Milanossa.

Hetkiä ennen lähtöä

Viimeistä kuukautta viedään. Uskomatonta. Alakulo on häipynyt. Milanon aurinko lämmitti kadut hohkaaviksi, asunto löytyi Suomesta ja työasioista en vaan jaksa enää stressata. Viimein on tyytyväinen olo. Tai oikeastaan ylitsevuotavan tyytyväinen. Vaikka kuvittelin kolme viikkoa sitten osaavani valmistautua viimeisen kuukauden tuloon, jollain kumman tavalla jäljellä on enää puolitoista.

Kesäkuun alussa iki-ihanat tytöt ja Juuso saapuivat hälventämään alakuloa. Lukuisten koulutuntien muutosten vuoksi istuin tiiviisti tuon viikon koulussa, mutta onnekseni ehdin suurimman osan päivästä viettämään kesälomamatkaajien seurassa. Paineita lisäsi paljon pelätty sosiologian tentti, jonka vuoksi skippasin Sirmione-Verona -reissun. Ihan turhaan. Opettaja kertoi suoraan vastauksia kokeen edetessä, ja itse istuin silmät pyöreänä tuijottaen touhua. Eräs luokkakavereistani kun oli lähettänyt edellisenä iltana opettajalle viestin, että "nämä asiat ovat liian vaikeita meille". Puhukoon omasta puolestaan, itse kökötin koneen ääressä tenttimateriaalia lukien ja ymmärsin asiat muutaman toiston jälkeen. Että sellanen koulu.

Pääsimme maistelemaan herkullista italialaista jäätelöä, muutamat aperitivot ja 10 Corso Comon ylihintaista tarjontaa. Liike sijaitsee nimensä mukaisesti 10 Corso Comolla ja on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Aiemmin väsäämämme nettisuunnitteluprojekti käsitti saman omistajan, samassa osoitteessa sijaitsevaa hotellia "Three rooms", joten tiesin jo etukäteen jotakin tästä pytingistä. Voguen päätoimittajan sisar, Carla Sozzani, tuo (opettajamme mukaan) sekopäinen nainen, on pyöräyttänyt 10 Corso Comon viimeistä yksityiskohtaa myöden täydelliseksi. Liike ja kahvio ovat taiteilija Kris Ruhsin käsialaa, ja pikkutarkat koristelut 10 Corso Comon seinillä, pöydissä ja tiskeissä viehättivät tätä tyttöä enemmän kuin Manolo Blahnikit.

Tyttöjen lähdön jälkeinen viikko oli myös erittäin antoisa ja rentouttava. Amyn koulun päätyttyä Brianzalla illasti kolme äänekästä intialaista, yksi libanonilainen tyttö ja yksi mauritiukselainen (omien sanojensa mukaan) "kylänsä ainoa homo", ja toki meidän tehokolmikko. Seuraavan päivän morfologian palautus ei edes jännittänyt, joten rentouduin hyvässä seurassa pitkälle iltaan. Onnistuneen koulupäivän jälkeen lähdin päivittämään tietojani Suomen tapahtumista Katjuskan ja tämän äidin kanssa. Aperitivon, viinipullon ja poliisin sulkeman Atomic Barin jälkeen olin täysin valmis nukkumaan. Seuraavan päivän nettissuunnittelun tenttikin meni putkeen. Tuntuu, että selviän täällä liian helpolla.

Tuli perjantai. Charlien enkelit ja Bosley matkasivat Ligurian rannoille Varigottiin. Varigotti, tämä uusi tuttavuus, on pieni kylä, jonne junalla pääsee kohtalaisen kätevästi Milanosta käsin. Kauniit hiekkarannat, lämpimät vaahtopäät ja ympäröivät vuoristot saavat kenet tahansa haukkomaan henkeä. Kylässä on uskomaton, jo hieman pelottava määrä alle 12-vuotiaita lapsia. Ihania, hyvin käyttäytyviä italialaisia lapsia, jotka tuovat Varigotin tunnelmaan erikoisen lisän leikeillään ja liikuteltavilla kojuillaan. Illan päätteeksi Amyn synttäri-illallinen, jonka jälkeen Bosley ajoi meidät takaisin Milanoon mutkaisia teitä.

Pieni vinkki, jos kiinnostuit Varigotista. Kun katsot rannalla vasemmalle, näet muutaman neliömetrin kokoisen privaattirannan. Ranta on lähinnä ei-niin-heteroiden nudistien käytössä, mutta kyllä muutkin sinne saa mennä. Rantaan pääsee tyynellä säällä polkuveneellä. Meren ollessa levoton: kävele kylän läpi niin kauan, että olet ohittanut pitkän, vuoren sisään rakennetun tunnelin. Käänny oikealle, josta nousee epämääräinen kivipolku ylös vuorille. Tulet polulle, josta on aivan upeat näkymät merelle. Kävele niin pitkään, että löydät kolmen metrin pudotuksen ja näet rantaan. Löydät köyden, jota pitkin voit kavuta itsesi alas privaattirannalle. Muista, ettei tässä vaiheessa kannata kantaa liikaa tavaraa, sillä rannalta pitää päästä samaa reittiä ylös. Meidän privaattiranta kokemuksemme tyssäsi tavaranpaljouteen – olihan mukanamme oma aurinkovarjokin. Ja muista, että rannalla ollessaan aurinkorasvaa kannattaa levittää, korostan, levittää tasaisesti, eikä pyyhkäistä selkään kämmenenkuvaa.

Viikonloppu kului enemmän ja vähemmän stressaten. Semiotiikan parini kun päätti sunnuntaina kello kuusi illalla, että hän luovuttaa analyysimme suhteen. Maanantain deadline sai höyryn nousemaan korvista. Hetken iskin päätä pöytään ja päätin, että siinä tapauksessa lähetän vain oman osioni opettajalle. Kello kahdeksan maissa lähetin jonkinlaisen analyysin opettajalle ja juoksin Marjaa vastaan keskusasemalle.

Maanantai aamuna vierailimme Suomen konsulaatissa. Ei sillä, että olisimme olleet ongelmissa, vaan Marja ja Marja II vaihtoivat kuulumisia. Hulvaton nainen tämä Suomen suorasanainen konsulaatti. Pikavisiitti tyhjä arpa -markkinoille ja takaisin kotiin pakkaamaan Ligurian reissun tavaroita.

Häppeninkiä

Nyt on ollut niin kovasti viime viikkoina ohjelmaa, että blogin päivitys saa odottaa vielä huomisen semiotiikan kokeen yli. Jaksattehan odottaa?

Ms. Wet T-shirt

Varautukaa hieman alakuloiseen tekstiin.

Draivi on kadonnut. Mikään ei huvita. Luin graafisten suunnittelijoiden työnhakusivustoja ja masennuin entisestään. Melko epätoivoisia ilmoituksia kahlaamalla tuskin löydän draiviani, joten lopetin lukemisen "ihan mitä suunnittelutöitä tahansa"-kohdalla.

Tulevaisuus on päässäni ammoittava aukko. Ensimmäistä kertaa tunnen, etten oikeasti tiedä mihin olen menossa. Tiedän kyllä mistä olen tulossa. Neljän kuukauden aikana olen kadottanut sen määrätietoisen tytön, joka helposti järjestää asiat kuin asiat. Rintaa painaa.

Alkuunsa. Asunnon metsästys koto-Suomesta on alkanut. Miten vaikeaa sen kuvittelisi olevan? Jollain kumman tavalla vuokrat ovat näiden viime kuukausien aikana nousseet viisikymmentä euroa ja sopivankokoiset asunnot on kai laitettu palasiksi, kun niitä ei tunnu löytyvän. Jaa.

Tämä vuokranmaksuhan ei olisi ongelma, ellen olisi tuominnut itseäni vararikkoon odottamattomalla tavalla. Enhän minä tätä suunnitellut lähtiessäni toiseen maahan. En osannut kuvitellakaan, että tuhlaisin vähintään kymmenen euroa viikossa pelkkään veteen. Eihän se kuulosta paljolta, mutta yllättävästi jo pelkkä kymmenen euroa muuttuu sadoiksi.

Eikä uusiutuneen garderoobini tuijottelu yhtään auta asiaa. Jos en olisi tuotakaan ihanaa mekkoa ostanut, olisi ehkä rahat takuuvuokraa varten kasassa. Toinen asia on tuo piru nimeltä tupakka.

Yhtäaikaa koetan vakuutella itselleni, että tämä on ainutlaatuinen kokemus – onhan se. Oikeutan itseni kiertämään Italiaa nyt kun täällä kerta ollaan. Sen nautinnon saan kokea täysillä. Vaikka sitten persaukisena.

Puhun rahasta, elän Kelan ja vanhempieni tuella. Viimeisetkin säästöni hupenivat huhtikuisen vuokranmaksun yhteydessä. Mutta. Tällä viikolla luokkatoverini lunastivat liki 10 000 euron laskun seuraavaa lukuvuotta varten. Ja minä valitan, kun ei ole rahaa. Huono omatunto kasvaa järkälemäiseksi.

Toiseksi. Jonkinlaisen taloudellisen turvan saaminen tuntuu hankalammalta kuin ikinä aiemmin. Työttömiä yli 200 000 ja minä liityn heidän joukkoonsa pian. Kaikkihan sen ymmärtää, että yhtä avointa työpaikkaa kohden on näin ollen hitosti hakijoita. Muutamien itkun tirauttelujen jälkeen olen tullut tulokseen, että draivi on nyt vain pakko löytää. Olenhan aiemminkin uskonut, että löydän vielä sen unelmatyöpaikan. Suunnittelutöitä on melko turha toivoa, vaikka toivonkipinä elääkin. Teen ihan mitä töitä tahansa.

Vanha kunnon organisoiva Heini nostaa päätään ja pyrkii turvaamaan talouttaan vaikka sitten työttömyysturvalla. Jollain typerällä tapaa luulin olevani hyvässä jamassa työkokemuksen ja koulutuksen suhteen – jatkuvastihan Suomessa hoetaan, että nuorten tulisi valmistua ajoissa, jotta pääsisivät elinikäiseen työelämävankilaan ennenkuin suuret ikäluokat tulevat oikeaksi ongelmaksi. Ja sitten Työ- ja elinkeinotoimisto kertoo minulle, etten ole 25-vuotias, en ole myöskään oikeutettu työttömyysturvaan ja yhtäaikaiseen opiskeluun. Jaa.

Tutun kuuloinen kadunlakaisukone huristaa kolme kerrosta alempana. Päästään asiaan numero kolme. Milano itsessään on melko sisäänpäin lämpiävä. Oikeita, aitoja ihmisiä on hankala löytää. Kuulee mitä hurjempia tarinoita, millä erilaisilla tavoilla ulkomaalaisia puukotetaan selkään. Ja millä tavoin ulkomaalaiset puukottavat toisiaan. Täällä kaikki lähtee jo koulunpenkiltä. Kenen asut tuhotaan ennen muotinäytöstä, kuka varastaa ideat päivää ennen kritiikkiä ja kuka pimittää tietoja hyvistä kirjapainoista. Yhteistyöstä ei ole tietoakaan. Onnekseni itse en ole joutunut näiden ällistyttävän ilkeiden ihmisten kohteeksi.

Mutta ne aidot ihmiset. He odottavat kotona. Ja kaksi kappaletta asuu täällä kanssani. Vaikka luokkakaverit ovat olleet oikein mukavia ja jalat maassa -tyyppisiä ihmisiä, ei mikään silti voita meidän voimakolmikkoa. Näitä tyttöjä tulee todella kaipaamaan ja kun ensimmäiset kahvit juo itsekseen yksiössään Suomessa, veikkaan haikeudella ei ole rajaa. Ihan mieletöntä, että tulen itsekseni toiseen maahan ja tapaan kaksi ihmistä, jotka tuntuvat olleen ystävinäni aina.

Angsti loppukoon nyt. Ennen lähtöäni tänne, päätin muutamia asioita:
1) Opettele italiaa
Tämä on vielä vaiheessa, joskin ymmärrys italian kielen suhteen on kasvanut valtavasti. Marja ja Severino tarjonnee kunnon kielikylvyn muutaman viikon kuluttua, joten tavoite on mahdollista saavuttaa ennen paluutani ainakin jossain määrin.
2) Opettele rentoutumaan
Check.
3) Opettele nauttimaan elämästä
Check.
4) Ole sosiaalisempi ihmisten kanssa
Check.
5) Lopeta tupakanpoltto
Kirjahyllyssä makaa Marjon muinoin lahjoittama Stumppaa tähän. Siellä se makaa...

Tärkeä lisäys listalle. Angelo, tuo virkeän laiska italiaano pitää sisällään ihan käsittämättömiä sutkautuksia. Laiskaksi häntä saa sanoa, koska kuten omien sanojensa mukaan, sitä hän on. Koulumatkakeskusteluna kesän suunnitelmat ja kerroin pähkinänkuoressa olevani ärsyyntynyt tilanteesta. "Murehdi, kun palaat Suomeen". Niin. Eli kuudentena tavoitteena on ehdottomasti klisee: "elä päivä kerrallaan". Sitähän se Aksukin aina koettaa minulle kertoa.

Jotta tälle kirjoitukselle saataisiin onnellinen loppu niin tahdon mainita, että tänä aamuna sain viestin TE-toimistosta, jossa rivien välistä vilahtelee toivoa. Lisäksi asuntotoiveisiini vastasivat sekä asunnonvälitysfirma että uskomattoman kärsivälliset äiskä ja iskä, jotka kenties käyvät jo lähiaikoina katsomassa toiveitani paikanpäällä puolestani.

Loppuviikko minimibudjetissaan, metrokortin ja puhelimen lataus plus yksi kauppareissu. Kaapissa piristää siskon tuoma värikäs rusettipastapussi, tavispastaa, paketti kahvia ja risottoriisiä. Älkääkä siis ymmärtäkö väärin, syön Sugo alle Nocia kuin Suomessa söisin riisinuudeleita Thai Chili Saucen kera. Edullista ja hyvää. Maanantaina saapuu matkaseurue Go Girls & Juuso, joten ensi viikolla elän hetken leveämmin.

Ps. Asuntoomme saapui keskiviikkona taiwanilainen ujo tyttö. Kerron lisää, kun hän poistuu huoneestaan. Väsynyt hän on, liikenteen melu on hieman liikaa öisin. Toivottavasti Interin pelit eivät suju hetkeen, sillä korvia huumaava tööttäily tekee kenet tahansa levottomaksi.

Pps. Kirjoituksen otsikko juontaa juurensa tämän päiväiseen kotiinpaluuseeni. Noustessani metrotunnelista tuntui kuin joku olisi kaatanut saavillisen vettä päälle. Valkoinen puuvillapaita päällä kävelin (en juossut, koska siitä ei ole mitään hyötyä Milanon sateessa) kotiin kaatosateessa. Aamulla lähtiessäni en uskonut tarvitsevani sateenvarjoa. Hississä huvituin näkemästäni märästä hahmosta, jonka paidasta näkyi täydellisesti läpi.

Pään sisäinen sekamelska

Ehkäpä arjestani on todella alkanut tulla lähes sitä samaa kuin Suomessakin. Vaikka Milanoa jaksaakin vielä ihmetellä, asiat jotka kolmen kuukauden jälkeen hetkauttavat liittyvät enemmänkin ihmisiin. Ehkäpä tästä johtuu osittain näiden blogikirjoitusten ahkera päivittely.

Huhtikuun lopulla Milanoon minua saapui viihdyttämään Ojala Group. Majoitin matkalaiset tiiviisti kolmenkymmenen neliön tilaihmeeseeni. Giulian muutettua tyhjäksi jääneestä huoneesta olemme hyödyntäneet kalusteita, omaan huoneeseeni kannoin näppärän Ikean vuodesohvan. Lisäksi neljän hengen seurue sai pehmusteeksi äiskän ja iskän roudaaman täytettävän patjan, jota olen myös pohtinut ottavani käyttöön vakisängyksi. 160 senttisestä sängystä on ollut hankala totutella puolta kapeampaan versioon.

Reissaajat jatkoivat Milanosta Toscanaan ja jäin jälleen pakertamaan kouluhommia. Oikeastaan mitään muuta en ole ensimmäisen kuukauden jälkeen ehtinytkään tehdä kuin pakertaa koneen äärellä aina silloin, kun vierailijoita ei ole paikalla. Vierailijoiden oleillessa olen antanut itselleni luvan rentoilla.

Tuli vappu, tuli Milanoon May Day Parade. Niin, totta tosiaan nämäkin vappua viettävät. Viiksiä ei kuitenkaan kannata kasvoille piirtää, sillä tapoihin ei kuulu pukeutuminen. Lauantai tarjosi kuitenkin toisenlaista viihdettä ja suuntasimme Banyan ja tämän miekkosen kanssa keskustaan seuraamaan jättimäistä kulkuetta. Kommunistilippujen liehuessa ohitsemme lipuivat myös musiikkia huudattavat olutrekat sekä nuoret, Milanon lähikaupungeista virranneet ihmisjoukot. Tätä olen odottanut! Edelleen en ole törmännyt yhteenkään punkkariin tai goottiin, mutta sentäs tällä kertaa näki vilauksen italialaisesta vaihtoehtoiskansasta.

Ruskettuneet Toscanan kiertelijät palasivat juhlistamaan siskon vanhenemista ihan-itse-tekemieni bruschettojen pariin. Lähi-pasticcerian vanha herra tarjosi meille kakkua juhlapäivän kunniaksi. Ojala Group onnistui nappaamaan itselleen auringon ja helteisen kelin. Taisivat viedä sen mukanaan Suomeen, sillä lähtöpäivästä lähtien on satanut kaatamalla päivittäin. Lisäksi on todella (siis TODELLA) kylmä vuodenaikaan nähden. Jopa patterit hehkuvat jälleen lämpöä asunnossamme, vaikka luulin niiden jo lopullisesti kylmenneen.

Muutaman päivän kitkuttelin vielä koneella, väsäten ikuisuusprojektilta tuntuvaa CV:täni. Ja vihdoin saapui sunnuntai, jota olin odottanut helmikuun 10. päivästä lähtien. Jännityksellä seurailin tuhkapilven liikehdintää, ja tällä kertaa se oli suotuisaa. Tosin herra Hytösen lentokoneesta oli kumi puhjennut ja odottelin kotona hiukset kikkaralla, Amyn suunnittelema mekko päällä Helsinki-Vantaan tietoa koneen lähdöstä. Kun Sininen Ykkönen vihdoin nousi ilmaan, pyrähdin keskusasemalle ottamaan kiinni Malpensan bussia.

Kyllähän se kuski minulle mainitsi, että Blue1 lentää ykkösterminaaliin, joka on bussin päätepysäkki. Olin kuitenkin niin innoissani nähdessäni Arrivals-kyltin, että hyppäsin bussista väärällä terminaalilla. Eipä hätää, olin hyvissä ajoin liikkeella ja jatkoin matkaani non-stop -bussilla oikeaan terminaaliin. Samalla bussilla matkasi myös eräs espanjalainen nainen, jonka kanssa törmäsimme myös kentän ainoassa avoinna olevassa kahviossa. Vuorikiipeilykilpailuista palanneen naikkosen kanssa vaihdoimme tunnin verran mielipiteitämme Milanosta, puhuimme tämän 15-vuotiaasta tyttärestä, tatuoinneista ja nauroimme jo suoristuneille kiharoilleni.

Varttia yli yhdentoista kiritin itseni ihan oikean Arrivals-kyltin eteen ja hetken kuluttua hieman hutikkainen herra jo saapuikin. Hutikka oli onnistunut odotellessaan järjestämään meille autokyydin Malpensalta suoraan hotellille, joten ei tarvinnut huolehtia metrojen kulkemattomuudesta enää puolen yön jälkeen. Autokyyti oli mukava ja tiivis, kuten asiaan kuuluu italialaisten pikkuautoissa. Kuski ajoi kuitenkin erittäin asiallisesti ja kieltäytyi ottamasta kyydistä rahallista vastinetta. Niin, eihän hän taksikuski ole. Koska olin itsekin jännityksissäni ollut syömättä lähes koko päivän, eksytimme itsemme länsi-Milanoon. Vihdoin Corso Comolta löysimme avoimen pikapizzerian, jonka jälkeen tyytyväisinä palasimme hotellille.

Sillä aikataulusta emme tienneet mitään, maanantaina liikahdimme luonnollisesti joskus kahden aikaan sateiseen ulkoilmaan. Herra Matkakorvaus teki veroilmoitusta, itseni korjatessa tämän housuntaskuja. Taskuista voi pudota enää suurimmillaan senttiset. Loreton metroaseman koditon oli vaihtunut. Olin hämilläni. Tilalla oli todella samannäköinen mies, mutta ääni oli huomattavasti kirkkaampi ja kasvojen karvoitus huolitellumpi. Veljeksiä? Kuljeksimme hetken Duomolla ja jatkoimme matkaa Castello Sforzescoa kohti. Sade alkoi ja jäimme nautiskelemaan ulkoilmasta terassille hetkeksi.

Sillä hotellimme sijaitsi Moscovan aseman läheisyydessä (erinomainen sijainti!), kävelimme keskustasta Breran alueen lävitse. Breran antiikkikaupat ja design-alue tarjoaa kyllä mitä mukavimman tutustumismuodon Milanon luonteeseen. Herra tuli mukanani ihmettelemään Marc Jacobsin kohtuuttoman hintaisia mekkojakin. Oli kyllä hienoja mekkoja. Visuaalisen tarjonnan lisäksi Breralta saa myös yhdet kehutuimmista aperitivoista. Valitsimme mielenkiintoisimman pöydän ja seitsemän euroa hemmotteli jälleen makuhermoja. Drinkit tarjoiltiin miehekkäästi coctail-laseista.


Tiistai käynnistyi samoin. Aamupalalle ysiltä, lisää unta ja ylös kello kahden jälkeen. Sillä päivä näytti enteilevän hyvää sateen suhteen, lähdimme kävelylle Cimitero Monumentalelle. Jättikokoinen hautuumaa pitää sisällään lukuisia, toinen toistaan upeampia patsaita sekä kryptia. Kuten herra H mainitsi, jos tälle hautuumaalle eksyisi yöllä, saattaisivat patsaat herätä henkiin – mielettömiä yksityiskohtia! Kuten hautausmaan tunnelmaan kuuluu alkoi ukkonen jyrähdellä, kun olimme saavuttaneet puolen välin labyrintista. Takaisin ja äkkiä! Porteista ulos päästyämme alkoi sadekin jälleen hemmotella kenkiämme ja etsimme lähimmän kahvilan (lue: vessan). Ensimmäistä kertaa törmäsin Milanossa vanhaan kunnon reikä-lattiassa vessaan. Thaimaan vessat sentään olivat siistejä, tästä vessasta tarttui kengänpohjaan muutakin kuin paperia ja haju pysyi tiukassa iltaan asti. Eipä tämäkään haitannut, sillä 20 minuutin aikana satanut vesi virtasi joenomaisesti peittäen jokaisen kadunylityspaikan. Herra Hytösen jalat ovat parikymmentä senttiä omiani pidemmät ja tämä onnistui pääosin hyppäämään virtojen ylitse. Itse luovutin ensimmäisen tulvakohdan jälkeen ja huuhtelin kengänpohjat mukavan lämpimässä 15 sentin lätäkössä.

Takaisin hotellille ja fööni kenkien sisään. Äkkiähän ne Pikolinokset kuivuivatkin ja jatkoimme matkaa keskustaan sateesta huolimatta. Shoppailua voi harrastaa iltaisinkin (ja sisätiloissa). Kylmään ilmaan kyllästyneenä ostin itselleni pari neuletta, joita voi käyttää myöhemminkin kesän tullessa. Herra H innostui ja bongasi itselleen kengät sekä pari muuta ehostetta. Lämmin mieli, lämmin olo. Nautiskelimme virkeät jäätelöt sateista Duomon aukiota katsellen. Sillä sateinen ilma ja yleisen liikenteen aikataulut hillitsivät iltaa, päätimme katsastaa hotellin läheltä löytyvän jazz-baarin. Herra Hytönen tilasi itselleen viilipurkin kokoisen kaaliköntin ja itse nautiskelin tuoreesta raviolista, jonka sisällä oli… jotain. Tällä kertaa italiankielinen lista ei oikein taipunut, mutta ruoka oli erittäin maukasta.

Kello kun ei ollut ihan vielä puoltayötä, lähdimme tutkimaan olisiko mikään muu paikka avoinna. Täällä tunnetusti pienet baarit ja kuppilat sulkevat ovensa puoliltaöin tai viimeistään yhdeltä. Löytömme ainoat asiakkaat, eli me, saivat erityiskohtelua viihtyisässä muotipubissa. Jos sanoja muoti ja pubi saa edes yhdistää. Viisareiden ohittaessa kakkosen, baarimikko katsoi kai, että tarvitsemme sateeseen jotakin lämmikettä ja tarjosi illan päätteeksi vielä Vodkaa.


Herra Hytösen syntymäpäiviä vietimme ennakkoon Luganossa. Keskiviikkona hitusen liian myöhäinen lähtö ei vienyt meitä Luganon kauniille vuoristoille haikkaamaan, vaan Luganon kaupunkia ihmettelemään. Mitäpä luulette, satoiko? Kyllä. Näin ollen vuoristot olikin ihan hyvä jättää seuraavaan kertaan. Lisäksi kaupunkikierros riitti antamaan oikeanlaisen kuvan siitä, millainen kaupunki ja vuoristot saattaisivat olla auringonpaisteella. Emmekä olisi vuorilta löytäneet täysin käsittämätöntä graffitti-rakennelmaa, joka sijaitsi aivan Luganon keskustassa. Illan tullen alkoi olla jo selvää, että Milanossa sataa myös. Pikolinosten pikakuivaus ja yön viimeiseksi kohteeksi viinipullo Bhangrabarin jazz-tunnelmissa.

Miekkoseni oli aiemmin Milanossa käydessään löytänyt jostain punatiilisen muurin. Tämä toivoi näkevänsä sen uudelleen, joten torstaina metsästimme lähdimme muurin metsästykseen. Vaikkei meillä ollutkaan minkäänlaisia koordinaatteja kohteeseen, itselläni saattoi olla pieni haisu muurin sijainnista. Törmäsin nimittäin jonkinlaiseen punatiiliseen muuriin aiemmin Ojala Groupin boarding passien tulostuskeikalla. Joka tapauksessa toki lähdimme liikkeelle kävellen, sillä tällä kertaa aurinkokin hemmotteli meitä! Puiston lävitse keskustaan ja keskustasta jonnekin päin etelää.

Porta Romanan kohdalla sade alkoi jälleen uhkaavasti tihkuttaa, joten nappasimme keskusasemalle menevän ratikan sateensuojaksi. Melko lähelle pääsimmekin, mutta toistakymmentä jumittunutta ratikkaa pysäyttivät pyrkimyksemme Amyn herkkuillalliselle. Metro suojaa aina, joten pyrähdimme loppumatkan metrolla. Italialaista jäätelöä take away -boksiin ja kauppaan. Jollain kumman tavoin jäädyin lihatiskin edessä pyytäessäni 400 grammaa kanaa. Pollo, tutto pollo… Quaranta, no, quattrocento! Hemmetin kielisekamelska. Sveitsissäkään en muistanut enää millään, kuinka sanon saksaksi "ei se mitään" vanhan naisen ohittaessa minut vessajonossa.

Tänään saattaessani poksuani bussiin, olo oli vähintäänkin epätodellinen. Mikä ihmeellinen viikko! Unenomainen tunne saattanee hälvetä vasta maanantain paiskoessa sadetta Pikolinoilleni. Toivon aurinkoa, jotta tämä tunne voi jatkua, kiitos.

Ps. Täältä saa Kinder-jäätelöä! Siis ihan oikeata italialaista jäätelöä, johon on sekoitettu Kinder-munia.

It's on

Luulin jo voittaneeni sodan torakoita vastaan, mutta ei. Astetta suurempi Bob vaelteli eteisessämme kokonaisen päivän, sillä suihkutettava myrkky oli käytetty lajitovereihin aiemmin. Bongattuani hirviön yöllä, peitin sen vadelmarasian kannella ja aamulla kannen alla ei ollut ketään. Bob hengaili pari metriä siitä sijainnista, johon sen yöllä vangitsin. Eikä tässä kaikki. Päivän aikana uskoin jo vahingossa tallanneeni viholliseni päälle, sillä se näytti murskaantuneelta. Ei. Parin tunnin päästä se vaelsi hitaasti metrin toiseen suuntaan. Kului taas muutama tunti ja Bobin sisältä oli ulostautunut vaalea, okran sävyinen olento. Jatkoin loputtomia koulutöitäni ja myöhemmin Bob oli kadonnut. Kenties rohkea kämppikseni oli lakaissut sen ulkoroskikseen.

Tahtoisin joka solullani puhdistaa tämän asunnon pienimmätkin nurkat. Pesin liila-valko-raidalliset tossuni pari viikkoa sitten ja nyt ne ovat jälleen mustanpuhuvat. Sen lisäksi keittiömme ei ole viehättävin mahdollinen. Kenties kaikki meistä eivät pese kattiloita molemminpuolin ja kaasuhellan jättämä tahma tarttuu hyllyihin. Silti jaksan olla kärsivällinen, olenhan täällä enää pari kuukautta. Sitäpaitsi kämppikseni ovat aivan ihania. Välillä on jopa hieman huvittavaa avata astianpesukone – lautaset ovat vinoittain ja päällekkäin, ja lasit ovat valmiina haukkaamaan vettä.

Olen ylpeä saavuttamastani kärsivällisyydestä ja jatkan astianpesukoneen uudelleenjärjestämistä. Pidän mielessäni: "jos asut muiden ihmisten kanssa ja jokin käytännön asia häiritsee, korjaa se itse". Toimii. Edelleen koen köyhemmäksi elämäksi asua yksin. Se on kokeiltu. En tiedä mitään parempaa kuin siirtyä tekemään kaakaota keittiössä, jonne kämppiksetkin hetkessä kerääntyy. Siinä vierähtääkin pari tuntia ja kaakao ehtii jäähtyä. Enää pari kuukautta...

Matkasissit

Pinkistä tuolistani on tullut paras ystäväni viime päivinä. Vanhat lonkat eivät enää kestä tätä istumista, vaikkakin Milanon kävely-treeni on tehnyt hyvää jäsenille.

En valita. Kuten kaikki mahdollisesti tietävät, Islannin tuhkat levittäytyivät tällä viikolla koko Eurooppaan. Milanon keskusasemalla vietetyn parituntisen jälkeen vanhukset ja Tuomo onnistuivat hommaamaan itselleen junaliput reilausreissulle Zürich-Köln-Varsova. Jatkoyhteys Varsovasta Riiaan löytyi iskän pitkän yrityksen jälkeen aperitivo-iltana maanantaina. Viimeisen tiedon mukaan seikkailijat sijaitsevat Tallinna-Helsinki -lautalla, hyvin lähellä kotia siis. Matkalaisten reissusta taisi tulla ikimuistoinen. Onkohan porukalla karma matkassa, kun viime reissulta osa porukasta palasi paketoituna? Täytyy kyllä antaa vanhuksille ja Tuomolle kunniamaininta sitkeästä ja huumorintajuisesta asenteesta – kyllä saa olla ylpeä vanhemmistaan!

Ps. Vastapäisen asunnon vanha herra on tainnut saada tiukkasävyisen puhuttelun vaimoltaan, sillä tämä on laskenut vihdoin kiikarinsa ja luopunut järjenvastaisesta tuijottelustaan.

Elossa

En ala selittelemään, miksen ole päivittänyt blogiani, vaan kerron millaista hulinaa tässä on viime päivinä ollut. Aloitanpa ensimmäisten Milanon vierailijoiden saapumisesta. Noora ja Tero saavuttivat Italian ilmatilan pääsiäisviikonlopun lauantaina. Buona Pasqua! Milano tervehti vierailijoita roimalla sadekuurolla. Tämähän ei menoa kovasti haitannut ja kuljetin pariskunnan heti ensimmäisenä iltana katselemaan Milanon päänähtävyyksiä iltavalaistuksessa. Katolisen kirkon yksi kardinaaleistakin tuli bongattua, sillä Duomon sisään pääsi tällä kertaa ilmaiseksi ihmettelemään.

Sateen jatkuessa vielä sunnuntainakin, kehitimme sisätila-aktiviteettia ja tutustuimme kaloihin sekä Roy Lichtensteiniin. Illan tullen Bar Tender tarjosi hieman hiljaisemmat aperitivot, sillä pääsiäinen johdattaa milanolaiset muihin kaupunkeihin.

Maanantaina suuntasimme Venetsiaan, jonne varasimme nerokkaasti liput edellisenä päivänä sujuvalla englanti-italia -miksauksella. Täti tiskin takana arvasi meidän olevan suomalaisia, johtuiko se sitten litimärästä olemuksestamme vaiko pienestä häsläyksestä. Kuten tapanani on, aina kun on loma, sairastun flunssaan. Jotenkin ajattelin nukkuvani junamatkan Milanosta Venetsiaan, mutta eihän sitä millään malttanut, kun maisemat tarjoilivat muun muassa Alppien lumiset huiput.

Venetsia oli näkemisen arvoinen. Ehdottomasti. Aurinkokin hemmotteli meitä illan tullen, eikä pisaraakaan vettä satanut. Tiesin jo ennakkoon, että Venetsia täyttyy pääsiäisenä turisteista, emmekä tosiaan olleet yksin. Kaupunki oli kuitenkin sen verran valloittava, joten tungos jäi toissijaikseksi. Itselleni kulttuurishokki oli se, kuinka hyvin ihmiset puhuivat englantia uppoavassa kaupungissa, kun olin ehtinyt jo tottua Milanon heikonpuoleiseen kielitaitoon.

Harvoin jätän koulutehtäviä viimeiseen iltaan, mutta tällä kertaa niinhän siinä kuitenkin kävi. Tiistaina laitoin Nooran ja Teron kiertelemään omin voimin Milanoa, itseni paahtaessa kolmiulotteisia kuvia muoto-oppia varten.

Nyt seuraa tärkeää infoa, jos ikinä hamuat katsomaan Milanon yhtä päänähtävyyksistä eli Da Vincin Viimeistä ehtoollista: varaa liput vähintään kuukautta ennen saapumistasi. Meillä kävi erittäin hyvä tuuri, sillä saimme liput vain paria viikkoa ennen pariskunnan saapumista. Teos on sen verran vaikuttava, että 15 minuutin rajoitettu vierailu saa aikaan melkoisen tunneryöpyn. Ehkäpä ne lukuisat salaliittoteoriat avautuisivat paremmin, jos teosta saisi katsella hieman pidempään. Teoksen valokuvaushan on ehdottomasti kielletty, mutta välillä ei mahda mitään kapina-hengelleen. Torstain vietin koulunpenkillä Nooran ja Teron lentäessä takaisin Suomeen.

Otetaan pieni aikahyppy, koska en usko, että koulutehtävien kertoilu kiinnostaa teitä – ei minua ainakaan. Motivaation etsiminen on ollut melko tiukissa, mutta kun motivaatioryöppy tulee, on vain pakko työskennellä. Älkääkä käsittäkö väärin, yleensä olen ollut intopinkeenä koulutehtävistä, mutta kun piirrät samoja muotoja jo viidettätoista kertaa alkaa into loppumaan.

Banya ikääntyi vuodella viime sunnuntaina, joten vietimme syntymäpäiviä illastaen kotosalla. Jos ette tienneet, niin Etelä-Koreassa juhlitaan normaalisti yhdeksän kuukautta ennen sitä todellista syntymäpäivää. Herkullisen illallisen jälkeen lähdimme kuokkimaan Marcon ystävän valmistujaisjuhlille. Nautiskelimme kakusta ja tunnelmasta La Bamban raikuessa kellarimaisessa ravintolassa.

Rynkky kuljetti maanantaina äitin, iskän ja kummitätini perheineen Milanoon. Parin päivän aikana unohdin koulun aiheuttaman ärsytyksen täysin ja tuntui kuin olisin itsekin ollut lomalla. Keskiviikkona reissulaiset lähtivät kiertämään muita kaupunkeja ja huomattavasti rentoutuneempana jatkoin koulutöiden tekoa. Odottelen juuri porukan saapumista tähän kotosalle, jotta kuulen miltä Verona, Venetsia ja Garda ovat näyttäneet. Tarkoitus on myös selvittää jatkuuko reissaajien loma vai haihtuuko Islannin tuhkapilvi lennon tieltä.

Ehkäpä olen oppinut jo hieman italialaista rentoa kulttuuria. Mietin omalle kohdalleni, että jos jäisin jumiin johonkin lomakohteeseen ja pitäisi vaikkapa mennä töihin seuraavana päivänä, niin miten siihen suhtautuisin. Arvatkaa kaksi kertaa stressaisinko asiasta vai en.

Torstain ja perjantain tiukaa koulutehtäväkirini palkitsin rentoutumalla eilisiltaisen herkkuruoan parissa. Amy valmisteli illallista jo iltapäivästä alkaen. Rakastan näitä illallisia, sillä juteltavaa riittää ja ihmiset ovat aivan mielettömän piristäviä. Edustettuna olivat Meksiko, Libanon, Mauritius, Indonesia, Etelä-Korea, Intia, Italia ja toki Suomi.

Lisämainintana täällä alkoi Design-viikko tiistaina. Koetan itsekin päästä tutkimaan kansainvälistä designia pikimmiten. Spesiaaliviikko on tuonut tullessaan myös ihmisiä ympäri maailmaa ja metrot ovat täyttyneet entisestään. Törmäsin jopa yhteen suomalaiseen eräänä päivänä Loreton asemalla, nimittäin Suomen Huippumalli haussa -Aniin. Normaalisti kuljen täällä vähän niinkuin läpät silmillä, sillä ihmispaljouteen on jo tottunut eikä ihmisiä erota enää yksittäisinä vaan pikemminkin massana. Hölmistyin, sillä täällä ei pahemmin suomalaisia näe ja jatkoin matkaani kotiin.

Viikon uutiset kesäajassa

Aloitetaan koulumenestyksestä. Täällä, ainakin Instituto Europeo di Designin leivissä, on helppo menestyä. Koulutehtävät, joista Jürgen alkaisi ehkäpä tihrustamaan itkua, ja joita hän kutsuu lempinimellä "shit", vastaavat täällä huipputasoa. Niin, eikös Italian pitänyt olla suunnittelualan ihmemaa? Tiedossa on erinomainen arvosana ainakin nettisuunnittelun kurssilta, jos jatkan samaan malliin. Sen lisäksi uskoisin muoto-opin osalta pääseväni kurssin sujuvasti läpi, sillä opettaja mainitsi tuherrusteni olevan esimerkillisiä. Täällä töitä ei arvostella ryhmänä, joten en todella tiedä mitä ihmettä muut ovat väsänneet.

Kerron aina näistä kahdesta kurssista, ja syy on yksinkertaisesti siinä, että kurssit tarjoavat eniten kotitehtäviä. Muista kursseista ei ole mitään erityistä mainittavaa. Tai no, huijasin.
Semiotiikka: lainatakseni opettajan käsitystä semiotiikasta "images have meanings" – päätelkää itse loput.
Painotekniikat: kurssin tekee mielenkiintoiseksi opettajan pomo, Donatella Versace. Versacen 2010-2011 mallistojen perusteella voin tarjota muutamia pukeutumisvinkkejä (jos vihreä lateksi on osa tyyliäsi).
Nykyaikainen graafinen suunnittelu:
aloitetaan nykyaikaisesti puhumalla Gutenbergista, jonka jälkeen opettaja sijoittaa ko. kirjapainon merkkihenkilön väärälle vuosisadalle.
Viestinnän sosiologia: on tärkeää aloittaa kurssi myös puhumalla Gutenbergistä, tosin tällä kertaa herran saavutukset olivat opettajan mielestä vain 60 vuotta myöhemmin kuin oppikirjoissa. Mielenkiintoinen kurssi, tosin opettajan auktoriteetti on heikentynyt motivaatiopuutteisten oppilaiden vuoksi. Sen vuoksi opettaja kysyy joka tauolla "onko tämä mielestänne tylsää?". Ei minun mielestäni.

Välillä ymmärrän motivaation puutteen oppilaiden keskuudessa. Nyt pakoilen itsekin koulutehtävän aloittamista ja tulin päivittämään blogia.

Viikossa on ehtinyt tapahtua paljon. Talvitakit ovat vähentyneet, koirankakkojen väistely luonnistuu jo maahan katsomatta, metroaseman tuttu kerjäläismies hymyilee joka aamu hänet ohittaessani ja puihin on vihdoin tullut silmuja. Lämpimän lauantain kunniaksi päätimme Amyn kanssa toivottaa kesä tervetulleeksi puiston ja jäätelön merkeissä. Puiston läheisyydessä oli eräs liike, jossa kämppikseni toivoi meidän ensin poikkeavan. Blumarine vei päivästämme puolitoista tuntia, mutta jollain kierolla tavalla nautin avuliaiden liikkeenpitäjien huomiosta. Liike on nimittäin kallis, isolla K:lla. Toki pidin roolia yllä lueskellen Vogueta, sillä aikaa kun kämppikseni sovitteli mekkoja, joiden hinta on tuplasti sen, mitä tililleni tupsahtaa kuukaudessa tällä hetkellä. Kauempana Duomon viehättävistä merkkiliikkeistä, Via della Spiga on pällistelemisen arvoinen kuja. Muun muassa siellä käyvät ne oikeasti rikkaat ihmiset. Tyyli on yhtä komea kuin rahapussikin.

Tosiaan, lämmintä on riittänyt eilistä ukkosmyrskyä lukuunottamatta. Jopa niin lämmintä, että säätä pakeni yksi nelisenttisistä ystävistämme. Puhdas, lingottu Bob, löytyi pesukoneestamme. Ohuempi vaatetus tarkoittaa myös nähtävästi sitä, että metroihin ja busseihin mahtuu enemmän ihmisiä. On hyvä aika ottaa pieni julkisen liikenteen oppimäärä. Eli jos päätät jäädä odottamaan seuraavaa metroa tai bussia, joka olisi tyhjempi, et ole ainoa. Eli vaikka kulkuvälineet näyttäisivät siltä, että ne on jo pakattu täyteen iloisia italiaanoja, on tyhmää odottaa seuraavaa sillä se on edellistäkin täydempi. Lisäksi käsidesi on ihanan tuntuista huomattuaan, ettei täpötäydessä ihmiskuljetuksessa pysy pystyssä pitämättä kiinni kaiteista.

Päätän uutisoinnin raporttiin eräästä herttaisesta henkilöstä. Jo lähes kuukauden ajan asunnollamme on vieraillut virkeä espanjalainen nainen. Kyse on siivoajamme Angelican äidistä, joka tuuraa vielä yhden viikon tytärtään. Tämä pirtsakka kuus-seitenkymppinen siivoaa niin huolellisesti, että Bob ja useimmat toverit ovat kaikonneet nurkistamme. Ja on ihan turha yrittää auttaa rouvaa siivouksessa, sillä tämä a) pyörittelee päätään ja hymyilee tai b) nauraa äänekkäästi, jos kysyt voisitko tehdä edes jotain ihan pientä. Koetan edelleen sopeutua tilanteeseen, etten saa siivota itse.

Hikipinko-Heini

Ilma on muuttunut. Täällä on kevät, vaikkei puissa ole edelleenkään lehtiä. Neljän sateisen päivän jälkeen aurinko alkoi porottamaan ja on nostanut lämpötilat lähemmäs pariakymmentä astetta. Ilmankosteus on ihan omaa luokkaansa ja toivoisinkin kovasti ihmisten riisuvan jo talvitakkinsa, jotta voisin käyskennellä hihattomassa eikä kasvoni olisivat niin punaiset hikoillessani parin vaatekerroksen alla.

Palkitsin itseni tänään koulun jälkeisellä visiitillä Palestroon. Metroaseman tuntumasta löytyy luonnontieteellinen museo sekä suuri puisto. Puiston sivussa kohteeni, jonne yritin nyt jo toistamiseen. Galleria Arte Moderna, joka nykyisin tunnetaan nimellä Museo dell'Ottocento – budjettikuukauden mukaisesti ilmainen museo. Rakennus oli jälleen – yllätys, yllätys – kolmikerroksinen. Ihmettelemistä riitti lattiasta kattoon, veistosten ja maalausten lisäksi. Olen nähtävästi ottanut tavaksi kiertää museot aina väärinpäin – haukottelevilla valvojilla riitti ihmettelemistä, kun vaalea, hikoileva tyttö pölähti joka huoneeseen väärästä ovesta. Koristeltu, puinen lattia kuulosti natinan ja paukahdusten perusteella alkuperäiseltä, ja antoi vinkkiä saapumisestani valvojille. Vaikka Museo dell'Ottocento kattaakin pääosin muotokuvia ja patsaita, kokoelmiin on hankittu myös futuristisia teoksia ja jopa pieni nurkka Toulouse-Lautrecin julisteille. Mukavia pieniä yllätyksiä.

Jaahas, on kai turha mainita uudelleen kuinka nopeasti päivät menevät. Nopeasti, liiankin nopeasti. Alkuviikon ahkeroin kouluhommien parissa. Kyse ei siis ole mistään erityisen rankasta työnteosta, mutta tunteja tehtäviin nähtävästi saa silti uppoamaan. Päräytin web-suunnittelun tehtävän ja muoto-opin piirrokset purkkiin. Piirroksista sain tänään palautetta, että pitäisi kuulemma rentoutua, eikä ole välttämätöntä tehdä niin monimutkaisia piirroksia. Minähän olen rentoutunut! Muoto-oppi sai tänään mielenkiintoisen käänteen, sillä aiheena oli optiset illuusiot. Yksi lempiaiheista, joten nyt voin hyvällä omallatunnolla vääntää jonkin monimutkaisen piirroksen.

Olen koettanut viettää budjettikuukautta, sillä ensimmäiset vieraani saapuvat ensi viikolla ja toivon itsekin voivani syödä edes kerran ulkona. Budjettikuukausi on onnistunut, no, vaihtelevasti. Lohduttavaa on, etten ole täällä ainoa, joka vihdoin voi myöntää joutuneensa mainosten ja kaupallisuuden uhriksi. Huomaamatta ostoskassien kasa on kasvanut. Onnekseni en ole edelleenkään sortunut ruotsalaisten halpaketjujen tai ylihintaisten turkkien pyörteisiin. Ja jotenkin kumman keinoilla rahat ovat kuitenkin riittäneet, vielä.

Eilisiltana pyörittelin koneellani babysitterin kasausohjeita. Niin, sain opettajani kautta englanti-suomi -käännöstehtävän ja kiitos Maijan, käännökseni ei toivottavasti päädy kielikukkasia kerääville palstoille. Pitäkäähän peukkuja, josko tämä uutukainen yhtiö olisi vastaus talouteni kanssa hikoilemiseen – lähettäessäni valmista käännöstä, mainostin ihan pikkasen sähköpostin lopussa siitä, mitä oikeasti teen työkseni. Vähän vain vinkatakseni.

Harmaata ja kummallista

Viime päivät ovat sisältäneet joitain outoja asioita:

Torstaina 18.3. noin kello 18.30. Koulumatka kotiin tyssäsi Liman asemalle, sillä metrosta loppui sähkö. Koska kotiin ei ollut turhan pitkä matka, päätin kävellä loppumatkan. Maanalaisesta kadulle ja kadun on vallannut poliziat ja carabinierit. Osa ryntäilee alas metrolle, osa pyörii kadulla. Mitä tapahtuu?

Perjantaina 19.3. noin kello 13.45. Nälkäisenä kotiin päästyäni lämmittelin tonnikalapastaani mikrossa, kun ovikello soi. Sieltähän se pölähti, vuokranantaja Fabio. Pieni, outo mies. Aiemmin aamulla Banya oli ilmoittanut tiukasti vuokraisännällemme, ettemme lähde kämpiltä mihinkään – vastoin Fabion toivetta. Hän oli kutsunut meitä oudoiksi, mutta onneksi kämppikseni oli antanut samalla mitalla takaisin ja kutsunut vuokraisäntäämme samalla nimikkeellä. Fabio kenties yritti hämätä meitä, sillä hän oli ilmoittanut saapumisajankohdakseen kello 16.30 ja vastoin italialaista käyttäytymismallia, saapui jo pari tuntia aiemmin.

Tarkoitus oli pysyä perjantai-ilta kotona ja piirrellä koulutehtävää, mutta lähdettiin kuitenkin kämppisten kanssa käymään aperitivolla tässä lähistöllä. Baarimikko valmisti kirkkaanpuoleiset alkujuomat, joten aperitivolassa vierähtikin pidempi tovi. Happy Zone -tunnelmissa päätimme lähteä katsastamaan mukavan näköisen pubin, joka sijaitsee metrolta kotiin -matkallamme. Milanossa maksulliset naisetkin ovat tyylikkäitä, emmekä käsittäneet millaisessa seurassa olimme ennen Banyan poikaystävän saavuttua. Toki ihmettelimme, miksi mies pubin ikkunan takana raapii naamaansa ja tuijottaa naisia. Hän antoi ohjeita.

Lauantaina 20.3. noin kello 16.00. Turkkilainen, mukavalta vaikuttava tyttö kävi tarkastamassa tyhjän huoneen. Myös hän oli aistinut jotakin kummallista vuokraisäntäämme liittyen ja kyseli paljon tästä pienestä oudosta miehestä. Kerroimme, minkä tiesimme.

Perjantain ohjelmasuunnitelmasta poiketen, työskentelin eilisen illan ahkerasti. Lisäksi laiskottelin kaunistautumisen suhteen, enkä käynyt ulkona kuin harrastamassa uhkapelejä. Voitin kaksi euroa Win for Lifesta! Voittosuunta on siis ylöspäin. Noin seitsemältä kadulla oli pienimuotoinen mielenosoitus, tosin carabinierejä oli enemmän kuin mielenosoittajia. Työskentelin niin ahkerasti, ettei unikaan tullut sen jälkeen kun olin viimeistellyt piirrokset, vaan piti vielä katsoa Avatar.

Sunnuntaina 21.3. kello 14.00. Yöllisestä valvomisestani johtuen, heräsin muutama tunti sitten. Aamukahvilla pohdimme, miksi Amyn huoneessa oli yöllä valot, vaikka hänen herätessään valot olivat poissa päältä. Lisäksi muutamia outoja ääniä emme kyenneet selittämään. Epäilemme, että peilin taakse sijoittuneella ja pölyyn sekoittuneella Bob-torakalla, on jotain tekemistä näiden asioiden kanssa. Jatkanpa sadepäivää turhia miettimättä ja aloitan kirjoittamaan (vihdoin) haastavaa tehtävää nettisuunnittelun kurssille.

Inter-kulttuuria

Hopla! Pitkä päivä takana. Uuvuttavien muoto-opin tuntien jälkeen löysin itseni luokkakavereiden matkasta, kohteenamme Second Hand -kauppa muutaman korttelin päässä. En tiedä, miten sellaiset paikat voi löytää ilman sisäpiiritietoutta. Kirppis sijaitsi nimittäin rakennuksen sisäpihalla, johon viittasi ainoastaan pieni lätkä kadunpuoleisessa ovessa. Mahtavaa, tätä olen kaivannut. Vintagea, vintagea. Ja vieläpä ihan kohtuuhintaan. Toki vanhat Fendit ja muut maksoivat hieman enemmän, mutta kuitenkin murto-osan aiemmin näkemistäni vintage-kappaleista. Ei ole ehkä kovin nautinnollista enää koluta suomalaisia kirppareita, täytyy myöntää. Tavara on nimittäin erittäin hyvässä kunnossa ja ihan todella-todella uniikkia. Ei mitään rytkyjä siis. Bonuksena tyylikäs omistaja-leidi oli kielitaitoinen ja erittäin ystävällinen.

Second handista second destinationiin: San Siro. Jollain kumman tuurilla löysin ratikan numero 16:sta, joka vie suoraan San Sirolle. Ratikka Porta Vittoriasta toiselle puolelle kaupunkia otti 45 minuuttia – ihanan turistimainen olotila. Auringon paahteessa kävelin stadionin toiselle puolelle, josta löytyi (tietysti Heineken) olutbaarin lisäksi muutama lippuasioita hoitava ihminen. Valitettavasti huhtikuussa saapuvalle tiimille ei edelleen saatu lippuja. Lipunmyynti Inter-Juventus -peliin alkaa viikkoa ennen H-hetkeä. Kuten siis netistä varattavienkin lippujen. Ei muuta kuin odottelemaan siis.

San Siron ja (mainitsinko jo) upean, aurinkoisen päivän saattelemana kävelin Loton metroasemalle. Fiera Lotto. Niin, löysin markkinat. Taas. Vähän pienemmät tällä kertaa, mutta samalla seudulla on kuulemma enemmänkin katumarkkinoita. Ongelmana on kuitenkin se, ettei Fieran alueen markkinat ole kenenkään tiedossa ihan tarkalleen. Eli päivämäärän, kellonajan ja sijainnin päättäminen tuntuu olevan hieman vaikeata myyjille. Pidän kuitenkin korvat ja silmät auki, josko joku osaisi vinkata tietoa markkinoista.

Ai niin, välimatkalla San Sirolta Fiera Lotolle löytyy hulppeita rakennuksia. Hämmennystä aiheutui, sillä huomasin hervottoman hevospatsaan erään rakennuksen sisäpihalla (lipunmyynti oli toki kadunpuolella). Tajusin lukeneeni tästä patsaasta ihan vasta äskettäin: "Leonardo da Vincin piirustuspöydällä syntynyt maailman suurin hevospatsas nousee jaloilleen 500 vuotta suunnittelijansa kuoleman jälkeen. Italialaiset tutkijat ovat laskeneet, että da Vincin suunnitelmat pitävät täsmälleen paikkansa ja 70-tonninen pronssipatsas on valettavissa.". No, siellä se oli ja näppäränä tyttönä salakuvasin patsaan kadulta käsin.

Tässä vielä linkki uutisjuttuun. http://yle.fi/uutiset/kulttuuri/2010/03/da_vincin_suunnittelema_valtava_pronssihevonen_valetaan_vihdoin_1508603.html

Sunnuntai lyhyesti

Ihastelin eilistä takkilöytöäni. Takki kaipaa Missonin mekkoa, joten laitoin uhkapelin vetämään. Sain viisi oikein Win for lifessa, joten voittorahat eivät tällä viikolla saavuttaneet tiliäni. Ensi viikolla uusi yritys.

Leivoin tytöille pullaa ja poltin käden peltiin. Hiiva (lue: "hiiva") sihisi ja posautti pullista hervottoman kokoisia vasta erikoisen tehokkaassa uunissa. Tytöt tykkäs silti. Olivat kuulemma parempia kuin Starbucksin jenkkipullat.

Lähetin parit kesätyöhakemukset. Loppukuusta lisää.

Viikko, kun satoi lunta ja torakoita

Viikko on hujahtanut sellaisella tahdilla, etten ole edes blogia ehtinyt päivittää. Ei sillä, että olisi ollut kiirettä koulun puolesta – tahti on edelleen vähintääkin etanamainen. Etanamainen ja Italia-Eurooppa -keskeinen, joka välistä saa oloni hieman hermostuneeksi. Eikä silläkään, että olisi ollut muutenkaan kiirettä.

Olen pitänyt itseäni kiireisenä keksimällä toisenlaisia aktiviteetteja. Olen nimittäin melko kyllästynyt loikoilemaan päivästä toiseen ja nauttimaan asioista, kaipaan hieman kiirettä ja haasteita. Ainakin hetkeksi. Nyt loikoilu-kautta on kestänyt liian kauan, sillä työtön ja lähes kouluton elämäni alkoi jo lokakuussa. Ja se on aiheuttanut vammoja ahkeruudelleni. Tämä kuukauden kestänyt lomailu ole ainakaan helpottanut asiaa. Milano on ihana, mutta jos joka päivä etsii kulttuuria, sitä tulee sokeaksi. Kaipaan lisää haasteita, koska nyt energisyys laskee kuin lehmänhäntä.

Joten, keksin aktiviteetteja lumisateiselle viikolle. Suunnittelin ja laskeskelin budjettia heinäkuiselle Italia-kierrokselleni. Totesin, että Kela on pihi, koska se ei kustanna matkustelua ympäri maailmaa. Niin, siis totesin, ettei budjettini millään riitä reissuun, ellen sitten voita Win for Lifesta päävoittoa. Edullisempi vaihtoehto on matkustella Milanosta käsin ympäri Italiaa ja yöpyä kotosalla tai maksimissaan pari yötä jossakin hostellissa pidemmillä reissuilla. Tai sitten sohvasurfata – siitähän äiskä tykkäisi. Ensimmäisenä on kuitenkin tiedossa päiväreissu Venetsiaan Norpan ja Terpan saapuessa parin viikon päästä.

Se miksi aloin jo tässä vaiheessa pohtimaan heinäkuun reissua, johtui laiskottelukyllästymisen lisäksi myös lentojen hinnoista. Jos Rynkyn hinnat nousevat 15 euroa päivässä, oli pakko varata paluulento pikimmiten ja päättää päivä, milloin palaisin Suomeen. Muutoin ei alle satasen lennoilla pääsisi takaisin. Edullisin kesälento löytyi toiselta halpislentofirmalta, joten Blue1 kuljettaa minut Helsinkiin 30.6.

Lisää arkisia pakkohoitaa-juttuja. Kävin läpi Mollin kesätyöpaikat, jotta saisin tienattua syksyn Primark- ja Korea-kääshit. Hakemukset laitan vetämään myöhemmin tänään. Tähän liittyen, jos jollain on tarjota minulle suunnittelutyötä maksua vastaan, tekisin sitä mielelläni! Ennen tietoa töistä, laitan taas Win for Lifen vetämään.

Siivoilu on ollut viimeaikoina mukavaa, varsinkin kun voi pyyhkiä torakoita irti myrkkymerestä. NOT. Kyllästyin invaasioon ja hommasin Raidin valmistamat kotoisat mökit vikkelille ystävillemme. Kyllä tahti hidastuu, kun mökissä vierailee. Toivottavasti vaikutus kestää yhtä tehokkaana vaihtoni loppuun asti tai muuten toteutuu erään fiksun miekkosen mainitsema ennustus: "--vaihdon loppupuolella sitten tyyliin, nyt vähän ruokaa torakoista, kun on keittiökin siivottu--".

Ja tänään. Markkinapäivä. Täydellisessä auringonpaisteessa. Banya herätti minut jo vähän jälkeen yhdeksän, joten en nukkunut puolille päivin ja pääsimme ajoissa muotimarkkinoille Viale Fauchélle. Ensisilmäyksellä markkinat näyttivät samoilta kuin aiemminkin koluamani markkinat. Kunnes saavuimme kadun toiseen päähän, josta löytyi kojua toisen perään...täynnä kenkiä. Jimmy Choo, Sergio Rossi, D&G, Gucci – markkinoilla vain 100-300 euroa – todellisuudessa kuulemma kymmenkertaisesti enemmän.
Eli siis jos etsit "halpoja" merkkikenkiä, suuntaa Viale Fauchélle. Huomioithan, että kyseessä on muun muassa muotinäytöskenkiä, joten korot ovat korkeita ja pääosin 39-kokoisia. Pikavisitoimme myös Fiera di Sinigaglialla. Banya löysi vintagelaukun, minä Coco-takin kopion. Lisäksi suitsuke- ja aurinkolasiosastoni kaipasivat täydennystä. Upea päivä. Upea viikko.

Minne katosi päivät?

Rakastun Milanoon jatkuvasti enemmän. Tämä paikka tarjoaa jo pelkällä olemuksellaan roimasti virikkeitä. Huomenna tulee ensimmäinen täysi kuukausi oleskelulleni täällä ja aika menee uskomattomalla vauhdilla.

Päätin tehdä maaliskuusta budjettikuukauden, jonka täyttäisi koulutehtävät. Yritys hyvä kymmenen. Viikonloppu sujui – ei markkinoilla, ei museoissa – vaan koodaillessa kotitehtävää web-suunnittelun kurssille sekä piirrellessä muotoja muoto-oppiin. Tähän en saanut kuitenkaan kulumaan muutamaa tuntia pidempään, ja olisin toivonut hieman työläämpää koulunkäyntiä. Mutta Amylta tuli mahti-idea aamukahvilla! Voisin käyttää ylimääräisen ajan osallistuen ilmaisiin, kansainvälisiin suunnittelukilpailuihin. Josko työstä irtoaisi ainakin opintopisteitä syksyllä.

Eilisen naistenpäivän kunniaksi palkitsimme itsemme Imogen Heapin keikalla. Pynttäydyimme kauniisti mekkoihin ja kämppikset tietysti korkeaakin korkeampiin kenkiin. Naisten kunniaksi, Banyan poikaystävä tarjoutui myös tulemaan mukaan ja kuskasi meitä residenssiltämme kaukaiseen Circolo Magnoliaan. Kukaan meistä ei toki tiennyt, että kyseessä oli muka-lämmitetty ulkoteltta. Onneksemme teltta oli täynnä ihmisiä ja erinomaisen, uskomattoman hyvä keikka lämmitti mieltä. Imogen Heap kirjaimellisesti esiintyi – esitys lähenteli performanssia – upeaa sellaista. Omaa mieltäni lämmitti myös kämppisten kiittelyt, kun esittelin heille palan undergroundia sekä mahtavaa musiikkia. Ja täytyy kyllä mainita, ettei palellut yhtään niin paljoa näissä nolla-asteen hellelukemissa kuin Torven jouludiscon jonossa.

Tämän päiväinen vapaapäivä on sujunut mainiosti siivoillessa ja tutkaillessa heinäkuulle suunnittelemaani Italia-kierrosta. Nyt pitäisi päättää minä päivänä palaan Suomeen, koska lennot ovat hintansa puolesta noususuhdanteessa. Todellisuus on se, että lennot olisi pakko varata vielä tässä kuussa, jos tahtoo selviytyä alle satasella. Taivun varmaankin kuitenkin Rynkyn tuttuun kyytiin, ehkäpä paluu onnistuu ilman kalliita ylikiloja.

Ruokaisa taivas

Vatsaan on eksynyt vallan mainioita herkkuja viime päivinä. Kämppisteni kulinaristinen makutaivas tekee omasta arjestanikin huomattavasti rikkaampaa. Täällä perusperjantai poikkeaa nestemäisestä kototarjonnasta siten, että teemme yhdessä hieman kiinteämpää vatsantäytettä.

Eilen kokkina oli minä itse. Ne jotka tuntevat kokkaustaitoni, saattavat tyrskähdellä hetken, mutta olisittepa nähneet minut eilen! Valmistin Korea-Intia -vahvistuksillemme pohjoismaalaista mautonta ruokaa eli muussia, porkkanapihvejä sekä lohta. Lohi jäi kaipaamaan ainoastaan tilliä, joka tuntuu olevan täällä täysin vieras lisuke. Kumpikaan ei edes lisännyt chiliä teoksiini, joten kokkaus taisi olla onnistunut. Jälkiruoaksi intialaista viileää herkkua, joka muistutti paljon vanhaa kunnon suomalaista joulupuuroa.

Tänään vuorossa oli italialaista, taiwanilaisittain valmistettua, kesäkurpitsalla ja sienillä höystettyä kermapastaa, jälkkärinä tiramisua. Huomenna menussa kiinalaista, myöhemmin pyöräytän tytöille voisilmäpullat. Jottei blogistani tulisi täysin ruokavinkkimäistä opusta, raportoin myös hieman ensimmäisistä koulupäivistäni.

Elikäs keskiviikkona pyrähdin ensimmäistä lukuvuotta suorittavien suunnittelijoiden ryhmään. Täysin ajoissakin vielä. Keskiviikon aiheena muoto-oppi, joka aluksi osoittautui hieman hankalaksi. Opettajan aloittaessa powerpointit, tajusin oppineeni nämä asiat jo amis-aikoina, joten huokaisin helpotuksesta. Ykkösvuoden opiskelijat osoittautuivat huipputyypeiksi.

Sain myös kuulla, että päästäkseen IED:n opiskelijaksi, sinun ei tarvitse osata mitään. Jos tililtäsi löytyy liki 20 000 euroa lukuvuotta kohden, olet valmistumassa graafiseksi suunnittelijaksi. Italialaiset kun kuulemma uskovat, että suunnittelija ei omaa synnynnäisiä taitoja, vaan suunnittelijaksi opitaan. Tiedä sitten paikkansapitävyyttä, tasoerot ovat melko huimia. Samoin motiivit, miksi oppilaat (tai heidän vanhempansa) maksavat hervottomia summia, sillä työllistyminen yksityiskoulusta on epätodennäköisempää kuin ilmaisesta, yleisestä yliopistosta.

Toisen lukuvuoden opiskelijoita pääsin tapaamaan torstaina web-suunnittelun merkeissä. Ihanaa tavata jälleen ihmisiä, jotka pitävät fonteista ja koodaavat pimeässä luokassa, jossa ei ole ikkunoita, vaikka ulkona paistaisi aurinko. Jälleen huipputyyppejä. Lisäksi he pyysivät minua osallistumaan illanviettoon koulun lähellä olevaan pubiin. Kaipasin jo kovasti tuulettumista, joten en voinut kieltäytyä tarjouksesta.

Pikavisiitti kotona ja takaisin koululle. Niin, Viale Sciesa muuttuu ilta-aikaan boheemien parikymppisten värittämäksi kaduksi. Mahtavaa. Parin korttelin päässä sijaitsi pubi, jonka ilmantila oli vähintääkin +30 astetta. Vietimme unkarilaisen Attilan syntymäpäiviä pubin ylätasanteella sijaitsevassa akvaariossa, johon oli pakkautunut noin 15 ihmistä ja lähes yhtä monta eri kansallisuutta. Hempalle terkkuja, Attila oli unkarilainen versio sinusta.

Vaikka torstaina lähdin Tuhkimona jo puoliltaöin takaisin kotiin, tuntui perjantaiaamun herätys vähintääkin vaikealta. Silti ehdin ajoissa koululle ja teoriapitoiset tunnitkin menivät ihan vauhdikkaasti. Oli niin kovin kaunis auringonpaiste, että päätin kävellä kotiin.

Lisämaininta: Erityisesti täällä nauttii ihmisistä, jotka ovat ympäri maapalloa tulleet yhteen samaan paikkaan. Kaikki ovat aivan samanlaisia kuin aina niin turvallisen tuntuisessa koto-Suomessa, joten viimeistään nyt ennakkoluulot joitain kansallisuuksia kohtaan ovat poissa. Ei sillä, että niitä nyt olisi koskaan suuremmin ollutkaan, mutta Milanon kansainvälinen ihmisjoukko on avannut silmiäni entisestään.


Lisämaininta kaksi: En ole ottanut kuvia pahemmin viime päivinä. Tässä teille lähes kuudensentin kuollut torakka. Löysin sen ihan itse eilen. Detaljit näette paremmin klikkaamalla kuvaa. Pohdimme kämppisten kanssa, että jos keräisimme kaikki torakat, voisimme kehittää aasialaistyyppisen illallisen höystettynä näillä varmasti maukkailla olennoilla.

Huomista odotellen

Koetan muistuttaa itselleni, etteivät museot ja näyttelyt ole auki maanantaisin. Jostain syystä koko kämppämme unohti eilen kyseisen Keski-Eurooppalaisen aikataulun ja yritimme Amyn kanssa Roy Lichtensteinin näyttelyyn täysin turhaan. Kulttuurikierroksen tyssähdettyä jäi tämän viikon annos saamatta ja yritin tänään uudelleen.

Tänään ei ollut vuorossa Roy Lichtenstein, sillä poptaidetta pääsee seuraamaan aina toukokuun loppuun asti. Päivän pääosaa näytteli Napoleon ja tämän entinen asuinpaikka Palestron aseman tuntumassa. Toki ennen kulttuuriannosta oli katsastettava Viale Papinianon markkinat, sillä markkinatarjonnasta ei vaan voi saada tarpeekseen. Papiniano oli ihanan sekava ja äänekäs, ja tunnelma oli vähintääkin hössötysmäinen. Tunnelman viedessä mukanaan en huomannut ajankulua ja saavuin Palestroon hitusen liian myöhään. Vai sanoisinko, etteivät netistä löytyvät aukioloajat ihan pidä paikkaansa näissä "pienemmissä" paikoissa. Niin, ei kulttuuriannosta tänäänkään, mutta onhan tässä päiviä jäljellä.

Täytyy kyllä sanoa, että Napoleon on rakennuttanut itselleen melkoisen kompleksin puiston keskelle – niin ja puisto oli erityisen kaunis, vieläpä näin kauniina päivänä. Ehdottomasti keväisin päivä tähän mennessä.

Nyt jännittelen huomista koulupäivää tai pikemminkin aikaisin heräämistä. Unirytmi on onnistuneesti sotkettu näiden viime viikkojen aikana. Tämä koko koulun aloitus tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että kierteleminen jää vähemmälle ja on aika aloittaa ihan oikea työskentely, tentteineen päivineen. Sen vuoksihan tänne tulinkin.

Markkinaekstra

Eilinen päivä sujui kohtuu aurinkoisissa tunnelmissa pääaseman toisella puolella. Suuntasin Isolan markkinoille kävelymatkan päähän residenssistäni. Isola oli muutamaa huivinaista lukuunottamatta italialaisvoittoinen ja saatoin erottua hieman joukosta. Onnekseni italiaanot ovat kohteliaita ja ystävällisiä. Tarjolla oli kaikkea mahdollista laukuista banaaneihin edulliseen hintaan. Mansikkakuume lähenee, sillä markkinoillekin oli jo saapunut ensimmäiset italialaiset mansikat! Kätevänä tyttönä bongasin itselleni kolmen euron kengät – talvikengät alkavat olla hieman liikaa näissä 15 asteen lämmöissä. Jos viime lauantain Fiera di Sinigaglia sai erityispojot etnisestä tarjonnastaan, annan Isolalle erityispojot peri-italialaisesta tarjonnasta, alusvaatteista sekä vihanneksista ja hedelmistä. Markkinoilta saavuttuani oli kovin italialainen olo, ja pyöräytin sen kunniaksi perunamuusit ja jauhelihakastikkeen. Vinkkejä otetaan vastaan, kuinka täältä löytyvistä marketti-jauhoista saa tehtyä ruskean kastikkeen.

Eilen julistin myös sodan torakoille. Aamukahvin lomassa lavuaarista löytyi yksi lyhyen aikaa elävä yksilö. Puunasin, imuroin ja suihkin liki pullollisen myrkkyä. Imurin putkeen kopisi muutamia (onneksi, jo) kuolleita inhotuksia – ehkäpä leidi Siivoaja ei ole tosiaan siivonnut kovinkaan tarkasti asuntoamme viime aikoina.

Tänään aikaisen herätykseni vuoksi saatoin lähteä hieman aamupöhnässä kuukauden suurimmille markkinoille. Porta Genovalta suuntasin täysin päinvastaiseen suuntaan – seurasin vain suurta ihmisjoukkoa, joiden päättelin olevan menossa sinne minne itsekin. Niinpä löysin itseni yhdeltä muotiviikkojen tapahtumapaikoista. Olin pukeutunutkin ihan aiheen mukaisesti mustaan, tapahtuman nimi kun sattui olemaan White. Ympärilläni mahtavasti puetut mallit jakoivat ohjelmalehtisiä ja tyylikäs muotiväki odotti kadunvarressa sisäänpääsyä näytöksiin. Sillä muotiväki vaikutti rennolta, koetin etsiä silmilläni mallia, joka jakaisi minullekin kaulaan näytöspassin. Kun pääsylippua kerman joukkoon ei kuulunut, kysyin neuvoa Naviglio Grandelle.

Mercatone del Naviglio Grande. Kerran kuukaudessa järjestettävät markkinat vetävät 150 000 ihmistä sekä 400 näytteilleasettajaa. Turistitiedot sikseen. Nämä markkinat ovat kuitenkin ihan ehdoton nähtävyys Milanossa vierailijoille, jos antiikki viehättää. Antiikilla tarkoitan jälleen laajaa kirjoa. 60-luvun sarjakuvalehdistä egyptiläiseen esineistöön 400 eaa. Lähes kaikkea saa hypistellä, vaikkei sitä olisi aikomus ostaakaan. Sen mitä itse tiedän, niin jos suomalaisiin antiikkihintoihin vertaa, nämä antiikit ovat edullisempia. Ja erikoisempia.
Erityispojot Naviglio Grandelle huippusijainnista, sillä sen varrella olevat kahvilat ja ravintolat kutsuvat ehdottomasti lämpimänä päivänä viettämään aikaa enemmänkin. Lisäksi pisteet tämän sunnuntain väenvähyydestä – päivän ihmissaldo ei voinut olla sataatuhatta enempää, johtuiko sitten harmaasta ilmasta vaiko autottomasta päivästä. Niin, tosiaan oudon hiljaista pitänyt tämän päivää ilman tuttuja tööttäyksiä ja kaasutteluja.