Klikkaamalla kuvaa suuremmaksi, pääsette suurinpiirtein tutustumaan viiden kuukauden Milanon valloitukseeni.
A Finlandia. Olkoon tämä viimeinen kirjoitukseni. Blogikirjoitusten määrä on hyvä päättää tasalukuun – kyllähän lähimmät tietävät neurooseistani. Olen kovin huono kirjoittamaan postikortteja, joten palasin nyt kertomaan matkastani kasvokkain. Mikä upea matka, miten upea kokemus.
Pyöritän laatikoita uudessa, upeassa asunnossani, huudatan Imogen Heapia vielä kerran ja mietin kaikkea tapahtunutta. Lahti-ahdistusta lievittää upeat ystäväni, joiden kanssa vietin täydellisen päivän suomalaiseen tapaan mökillä, perhe, joka on aina tukemassa ja välittää niin, että Tuntuu. Paluuseeni on mahtunut myös pari reissua Tampereelle siskon luo, läjä työkkärin papereita, yhdet häät ja onnelliset kasvot Torven tutuissa pöydissä.
Verkkokalvoilla edelleen kyynelehtivät Banya ja Amy Viale Brianzan rappukäytävässä. Herkistyy silloin vahvempikin nainen. Onnekseni tapaan tytöt viimeistään vuoden päästä, kunhan Banya saa sormeensa renkaan. Intia kutsuu jo keväällä, jos opiskelut saadaan päätökseen joulukuussa. Jälleennäkemisen voimin koetan selvitä tästä hurjasta ikävän tunteesta.
Pian jo kaksi viikkoa koto-Suomessa – uskomatonta. Tunnen itseni kovin rikkaaksi.
"Valon Soturi ei lykkää päätöksiään. Tehtyään päätöksensä Soturi jatkaa eteenpäin: hän ei kyseenalaista enää valintojaan eikä muuta suuntaa, vaikka olosuhteet olisivat erilaiset kuin hän oli kuvitellut."
Jotain mitä naisen on tehtävä, jotta ymmärtäisi mitä kaikkea viiden kuukauden aikana tapahtuikaan. Muutaman tuhannen kuvan jälkeen kokemusta rikkaampana. Koetan käydä läpi tätä haikeaa tunnetta, joka kertoo minun palaavan Business Cityn tyhjille kaduille.
Koetan tiivistää tapahtuneen: Lumiset kadut, siskon häät. Lentokoneessa. Bergamon valot. Ihan yksin. Ihanaa. Keskusasema. Vanha mies saattaa minua Viale Brianzalle. Giulia suurine kiharoineen, Banyan kylmän lämmin vastaanotto, Amyn tuoksuvat ruoat, Margheritan lukuisat laput seinillä. Ensimmäinen aperitivo. Giulia ja Sara. Ystävänpäivä. Ensimmäinen koulumatka. Kävellen. Se tunne, kun nousin portaita ylös Duomon metroasemalta. Julkkisten kädenjäljet katukivissä – katu jota en enää uudelleen löytänyt. Kylmä sade. Sateenvarjot. Pulut. Karnevaalit. Leikkivät lapset. Ensimmäinen illallinen. Ne lukuisat illalliset ja lounaat. Monituntiset kahvihetket keittiössä. Ikkunasta, verhojen välistä ja kiikareilla meitä tarkasteleva vanha mies. Ensimmäiset markkinat. Imogen Heap. Tyttöjen hämmästynyt ilme "korjattuani" imurin, astianpesukoneen ja sulatettuani pakastimen. Kaatosade. Puiden lehdet. San Siro. Lumisade. Pääsiäinen. Torakat. Illanvietto kakkosluokan kanssa. Banyan syntymäpäivät. Venetsia. Viimeinen ehtoollinen. Vappu. Marangoni party ja mummo-DJ. Lugano. Amyn syntymäpäivät. Varigotti. Porto Maurizio. Severino ja Billi. Aasialainen transvestiittipari ruokakaupassa. Muotiviikkojen aiheuttama liikenteen sekamelska. Tuskaisen kuuma metro, haisevat kainalot. Hyvältä tuoksuvat ihmiset. Puolenyön lakaisukone. Inter ja tööttäykset. Liput ja laulut. Opettelin kävelemään. Omin jaloin, omin voimin.
En enää tiedä minkämuotoiset silmät, kasvot minulla on. En erota ihonväriä.
Kuten hyvän elokuvan perusjuonikin etenee, palaan sinne mistä lähdin. Sitä ennen toistin sen, mitä tein ensimmäisinä viikkoinani. Markkinoille, kouluun ja kahvipöytään. Ymmärrän Banyaa täydellisesti. Ihmiset, jotka jäävät tänne, rakentavat järjettömän korkean suojamuurin. On täältä raskasta lähteäkin, kun on juuri alkanut elämään.
Ihania muistoja, ihania ihmisiä. En uskonut kiintyväni näin paljon näihin ihmisiin, tähän kaupunkiin. This is my city now. Tunnen seisovani kahden kaupungin, kahden rakkaan ihmisjoukon välissä. Tiesinhän tämän päivän tulevan, mutta nyt se vain todella pääsi yllättämään. Huomenna tähän aikaan istun toivottavasti saunassa.
Muutamia yksityiskohtia oppimastani: Suurin virhe on syödä pastaa ketsupin kanssa. Milanossa pastan syönti lusikan avulla on noloa, Ligurialla suositeltavaa. Järvissä ei saa uida, sillä niissä elää Loch Nessmäisiä olentoja. Suomalaiset ovat kookkaita, pitkiä ja lihaksikkaita, kuin viikingit. Joulupukki elää Ruotsissa ja hänellä on vihreä takki. Coca Cola suunnitteli joulupukin asun paavin asu mallinaan. Kaikki aasialaiset ovat kiinalaisia. Intialaiset ovat pakistanilaisia. Älä ikinä kutsu intialaista pakistanilaiseksi. Älä ikinä kutsu korealaista kiinalaiseksi. Älä ikinä kutsu italialaista albaaniksi. Romanialaiset, unkarilaiset ja puolalaiset ovat sekä näyttävät samoilta. Jos puhut englantia, olet amerikkalainen. Naiset eivät kiroile. Italialaiset naiset ovat hankalia. Italialaiset miehet tahtovat ulkomaalaisen vaimon. Lapset ja koirat käyttäytyvät hämmentävän hyvin – lapset eivät itke, koirat eivät hauku. Luterilaisuus ei ole uskonto. Pulut eivät pelkää tulla sisään. Eivätkä torakat. Italia ei ole ollut johtava design-maa enää kahteenkymmeneen vuoteen. Metrotunneleiden tuulettimet suihkuttavat vettä kesäisin, unohda hiustenlaitto. Kuhertelu tapahtuu kaikkialla, puistoissa, metrossa, bussissa, nähtävyyksien juurella, museoissa – ikään katsomatta.
Rahaa voi tienata: a) laulamalla, b) soittamalla viulua, c) kertomalla perheestään, d) soittamalla hanuria, (lisävinkki, jos sinulla on musikaalisia taitoja: laula bussissa siitä, että jäät viiden minuutin kuluttua bussista) e) kuvaamalla turisteja lelukameran näköisellä kapineella, f) tekemällä koruja, g) iskemällä ystävänauhan afrikan veljen eli pahaa aavistamattoman turistin käteen, h) myymällä elektronisia leluja, i) rasvaläikkiä jättävää limaa, j) saippuakuplakoneita… Lisätietoja Paolo Sarpin Chinatownista. Tai vaihtoehtoisesti: k) varastamalla samassa talossa asuvalta asukkaalta tietokoneen tämän nukkuessa, l) varastamalla pyörän, m) puhelimen, n) iPodin.
Lopuksi kaiken kruunaavat arvosanat: Morfologia 30++/30 Nykyaikainen graafinen suunnittelu 30/30 Web Design 28/30 Painotekniikat 28/30 Sosiologia 27/30 Semiotiikka 18/30
Palattuani Ligurian rannoilta Milanoon, parani kelitkin kertaheitolla. Lämpimimmät ilmat (tähän mennessä) olivat jo muutama viikko takaperin, mutta edelleen Loreton liikenneympyrän mittari näyttää lukemia reilusti päälle kahdenkymmenen. Eivätkä nämä lämmön tehokkaasti keräävät rakennelmat ehdi viikossa viilentyä – talot hohkaavat kuumaa enemmän kuin aiemmin.
Sillä olen ollut ahkera oppilas, lähdin eilen ensimmäisen vuosikurssin kera aperitivoille, vaikka tänään olikin tiedossa viimeinen tentti. Kostein silmin kävelin tyhjää katua kotiin. Nyt todella kolahtaa se ikävä todellisuus, että olen jättämässä näitä ihmisiä taakseni. Ilta oli upea ja ulkoilma-ravintola Il Volo kruunasi pisteen Illan päälle.
Tämän päivän suhteen ei kauaa tarvinnut harkita. Lueskelin ystävieni juhannus-statuksia, joka aiheutti vain suunnattoman järvi-sauna -kombon kaipuun. Oma valintani oli joko tehdä käännöstyö uskolliselle italiaano-asiakkaalleni tai lähteä katsomaan Monzaan 20 minuutin ilotulitusta. Korvien edelleen soidessa, ruudin haju nenässä, olen tyytyväinen valintaani. Parikymmentä tuhatta ihmistä, uskomattoman upea rakettishow ja Monzan savun peittämän keskustan kauneus. Jostain syystä Monzaa ei hehkuteta Suomen matkatoimistoissa. Kandeis. Kaupunki on kaikkea muuta kuin formulafaneja ja harmaita taloja. Ja taas sai todeta, etteivät italialaiset ole oppineet jonotuksen jaloa taitoa. Tosin, reviirin puuttuessa tuntuu ihmisillä olevan hurjan paljon hauskempaa. Kukaan ei valita, jos joku tökkää takaraivoon tai astuu kantapäille. Ihana viilipyttykansa.
Kuinka nopeasti kaksi blondia, kahden matkalaukun ja kolmen pienemmän laukun kanssa, voivat selviytyä Milanon keskusaseman alimman kerroksen lippupisteestä oikealle laiturille, joka on kaksi jättimäistä kerrosta ylempänä? Vastaus: neljä minuuttia. Kotoa lähdimme Marjan kanssa toki hyvissä ajoin, joimme espressot lähikahvilassa ja puolta tuntia ennen junan lähtöä totesimme, että keskusaseman automaateista toimivat ainoastaan kaksi. Neljää minuuttia ennen vihellystä poimin lipun tärisevin käsin automaatista ja otimme kunnon hien pintaan juostessamme kapsäkkiemme kera junan lähes oikeaan vaunuun. Ehdimme! Muutamaa tuntia myöhemmin saavuimme Porto Maurizion kylään ja Severino ohjasi meidät tilaamaansa taksiin.
Unelmaloma alkakoon. Papa italiaano kokkasi meille frutti di maret, jälkiruokana herkullista minttuhyytelöä, mansikoita ja kermavaahtoa, ja toki viiniä. Kylässä sattuu ja tapahtuu ja näimme ensimmäisenä iltana pienen takaa-ajon, kun ohitsemme juoksi ensin poika, perässään carabinieri. Aamuyöllä karkin makuisen kuoharin jälkeen Seven poika, Francesco, lähti kotiinsa ja me kävimme tyytyväisinä nukkumaan Billin totutellessa uusiin asukkaisiin.
Sana kulkee kylässä vauhdilla. Aamulla kyläläisetkin tiesivät takaa-ajosta ja tarinasta sen taustalla. Taisivat asukkaat myös tietää, että kaksi blondia ovat saapuneet Porto Maurizioon. Porto Maurizio on melko pieni satamakylä, joka on rakennettu vuoristojen väliin. Hissit kuljettavat asukkeja alhaalta rannasta ylös kylän keskustaan. Pienen kylän asukkaat tuntevat toisensa ja kauppamatka pysähtyy muutaman metrin välein asukkaiden vaihtaessa kuulumisiaan. Vasta tuolloin tunsin olevani tosiaan Italiassa. Sillä ilmat ovat olleet heikonpuoleiset tämän kesän alussa, myös turistien määrä on minimissään. Itse nautin paikallisten ympäröimästä ilmapiiristä ja iloisesta italian sorinasta. Leipäkauppaan unohtunut Billi oli erittäin anteeksiantavainen ja jatkoi tutustumistaan meihin vierailijoihin.
Keskiviikkona päräytimme Marjan kanssa uudelleen junan mukaville penkeillä suuntana Cinque Terre. Turisteja Cinque Terrellä riittää, muttei upeiden maisemien keskellä jaksa heistä häiriintyä. Itsehän en ole turisti, tai vaikka olisinkin, unohdan sen aina välillä.
Manarola. Henkilökohtainen lemppari Cinque Terren kylistä. Kylä on rakennettu niin ikään yli 45 asteen kulmaan vuorten väliin. Manarolassa pääsee kiipeämään melko korkealle meren vierusta pitkin. Täältä pääsee myös aloittamaan Via Dell'Amoren, rakkauden polun, joka pujottelee vuoristojen välissä. Tuhannet ja taas tuhannet rakastavaiset ovat ikuistaneet nimensä ja rakkaudentunnustuksensa polun varteen: kiviin, kyltteihin, kaktuksiin ja lukkoihin, joiden avain on heitetty mereen. Ihanan ällöä.
Via Dell'Amore päättyy Riomaggioreen. Rakkauden polku oli ainoa, jonka pääsimme Cinque Terrellä kävelemään, sillä sateen vuoksi muut reitit pysyivät suljettuina. Riomaggioren tutkimisen jälkeen otimme junan La Speziaan, josta varaamamme edullinen hotellikin löytyi katujen sahauksen jälkeen. Seitsemänhuoneisen hotellin täti koetti selittää, että on hieman sekaisin päästään ja unohti tulomme. Hän kun oli buukannut kylpyhuoneellisen huoneemme toisille asiakkaille. Marjan sujuvalla italian kielellä saimme kuitenkin huoneen säästöhintaan, vaikkakin ilman omaa kylppäriä. Lyhyen siistitymisen jälkeen lähdimme vaeltelemaan La Spezian katuja ravintolaruoan kiiluessa silmissämme. Ilta jatkui Marjan nuoruuden tarinoiden ja tyttöjen juttujen parissa myöhään iltaan.
Aamulla avaintenluovutuksen jälkeen palasimme juna-asemalle. Cinque Terre käsittää nimensä mukaisesti viisi vuoristokylää: Monterosson, Vernazzan, Corniglian, Manarolan ja Riomaggioren. Kaikkien kylien ohitse ajaa paikallisjuna ja junalippu maksaa alle pari euroa La Speziasta Monterossoon. Päätimme tutkia loput kolme kylää torstaina, sillä aamuisen ukkosmyrskyn jäljiltä epäilimme kyliä halkovien polkujen olevan edelleen suljettuina.
Corniglia. Kyllä, polut ovat edelleen suljettuina. Kieltäydyimme bussikyydistä ja kiipesimme 382 askelmaa kohti kylää. Kylä oli kaunis. Erittäin kaunis. Vanha ja kaunis. Lisää rappuja, kipuamista ja laskeutumista. Pohkeet hohkasivat lämpöä, kun palasimme merentasoon asemalle odottamaan seuraavaa kohdettamme. Aiemmin Varigotissa palanut hipiäni alkoi odotellessa saamaan väriä, sillä juna oli 45 minuuttia myöhässä, emmekä malttaneet enää palata Cornigliaankaan.
Vernazza. Tätä kylää on paljon kehuttu. Cinque Terren kylistä osa on rakennettu kohti merta, osa kohti vuorten huippuja. Vernazza on näistä ensimmäinen. Juna-asemalta laskeudutaan meren äärelle, joka on ympäröity kahviloilla ja ravintoloilla. Jollain kumman keinoilla koko Cinque Terre on rakennettu tyylikkäästi tekemättä siitä täysin turistirysää ja unohtamatta italialaista ruokakulttuuria. Toki brittiläisille kulinaristeille löytyy omat pannukakku-kahvilansa. Italialaisen tunnelman vuoksi itsekin unohdin, että suurin osa matkaajista olivat turisteja ja heille pitäisi puhua englantia, eikä italiaa.
Monterosso. Viimeinen kylä. Sillä meidän oli ehdittävä vielä ihmisten aikoihin takaisin Porto Maurizioon illalliselle, teimme hyvinkin pikaisen katsauksen Monterossoon. Ihan hyvä, sillä kylä oli pääosin pelkkää hiekkarantaa hotelleineen ja kahviloineen. Ei sinänsä kiivettävää ja kavuttavaa, pääosin auringossa rentoutuvia turisteja.
Hyvin nukutun junamatkan jälkeen meitä odotti herkullinen pestopasta ja tuore kala-annos. Menu on pakko mainita, sillä nämä suussa sulavat, Seven taikomat annokset antoivat lomapäiville upean päätöksen.
Perjantain löhöilimme aallonmurtajilla imien väriä edelleen vaaleaan hipiään. Johan tarttui. Hihittelimme meitäkin valkoisimmille ruotsalaistytöille, jotka erottuivat rannalta metrien päähän. Seve kun ei aurinkorasvoista niin välittänyt, sai väriä enemmän kuin toivoi. Punaista väriä. Perjantai-illan kiertelimme lähikylissä, Cervossa ja Dianossa, ja tutustuimme Marjan nuoruuden maisemiin. Herkkupizzaa ja limoncelloa, ja takaisin Seven pienehköön aarreaittaan Porto Maurizion meren äärelle.
Lauantaiaamuna lähdimme lähikylään markkinoille. Hervottoman kokoisilta markkinoilta matkaan tarttui muutamat matot Seven kotia koristamaan ja itselleni löysin perinteisen italialaismamman kotimekon parilla eurolla. Illalla olio, aglio e peperoncino sekä toivomani sugo alle noci täyttivät vatsan. Nam. Puheensorinaa kuunnellessani olin tyytyväinen viiden kuukauden aikana oppimiini italian kielen alkeisiin.
Sunnuntaina tunti rannalla, pakkailu ja jättikatkarapupasta, jonka jälkeen olikin jo oma aikani lähteä takaisin Milanon pölyyn. Väsyneenä nuokuin koko kolme ja puolituntisen matkan huvittaen kanssamatkustajiani. Cinque Terre tuntuu edelleen unenomaiselta paikalta. Auringon polttamat hiukset, maitokahvin värinen iho sekä kolme aiemmin menetettyä, nyt palannutta kiloa hinasin epäuskoisena kotiin. Kotona. Milanossa.
Viimeistä kuukautta viedään. Uskomatonta. Alakulo on häipynyt. Milanon aurinko lämmitti kadut hohkaaviksi, asunto löytyi Suomesta ja työasioista en vaan jaksa enää stressata. Viimein on tyytyväinen olo. Tai oikeastaan ylitsevuotavan tyytyväinen. Vaikka kuvittelin kolme viikkoa sitten osaavani valmistautua viimeisen kuukauden tuloon, jollain kumman tavalla jäljellä on enää puolitoista.
Kesäkuun alussa iki-ihanat tytöt ja Juuso saapuivat hälventämään alakuloa. Lukuisten koulutuntien muutosten vuoksi istuin tiiviisti tuon viikon koulussa, mutta onnekseni ehdin suurimman osan päivästä viettämään kesälomamatkaajien seurassa. Paineita lisäsi paljon pelätty sosiologian tentti, jonka vuoksi skippasin Sirmione-Verona -reissun. Ihan turhaan. Opettaja kertoi suoraan vastauksia kokeen edetessä, ja itse istuin silmät pyöreänä tuijottaen touhua. Eräs luokkakavereistani kun oli lähettänyt edellisenä iltana opettajalle viestin, että "nämä asiat ovat liian vaikeita meille". Puhukoon omasta puolestaan, itse kökötin koneen ääressä tenttimateriaalia lukien ja ymmärsin asiat muutaman toiston jälkeen. Että sellanen koulu.
Pääsimme maistelemaan herkullista italialaista jäätelöä, muutamat aperitivot ja 10 Corso Comon ylihintaista tarjontaa. Liike sijaitsee nimensä mukaisesti 10 Corso Comolla ja on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Aiemmin väsäämämme nettisuunnitteluprojekti käsitti saman omistajan, samassa osoitteessa sijaitsevaa hotellia "Three rooms", joten tiesin jo etukäteen jotakin tästä pytingistä. Voguen päätoimittajan sisar, Carla Sozzani, tuo (opettajamme mukaan) sekopäinen nainen, on pyöräyttänyt 10 Corso Comon viimeistä yksityiskohtaa myöden täydelliseksi. Liike ja kahvio ovat taiteilija Kris Ruhsin käsialaa, ja pikkutarkat koristelut 10 Corso Comon seinillä, pöydissä ja tiskeissä viehättivät tätä tyttöä enemmän kuin Manolo Blahnikit. Tyttöjen lähdön jälkeinen viikko oli myös erittäin antoisa ja rentouttava. Amyn koulun päätyttyä Brianzalla illasti kolme äänekästä intialaista, yksi libanonilainen tyttö ja yksi mauritiukselainen (omien sanojensa mukaan) "kylänsä ainoa homo", ja toki meidän tehokolmikko. Seuraavan päivän morfologian palautus ei edes jännittänyt, joten rentouduin hyvässä seurassa pitkälle iltaan. Onnistuneen koulupäivän jälkeen lähdin päivittämään tietojani Suomen tapahtumista Katjuskan ja tämän äidin kanssa. Aperitivon, viinipullon ja poliisin sulkeman Atomic Barin jälkeen olin täysin valmis nukkumaan. Seuraavan päivän nettissuunnittelun tenttikin meni putkeen. Tuntuu, että selviän täällä liian helpolla.
Tuli perjantai. Charlien enkelit ja Bosley matkasivat Ligurian rannoille Varigottiin. Varigotti, tämä uusi tuttavuus, on pieni kylä, jonne junalla pääsee kohtalaisen kätevästi Milanosta käsin. Kauniit hiekkarannat, lämpimät vaahtopäät ja ympäröivät vuoristot saavat kenet tahansa haukkomaan henkeä. Kylässä on uskomaton, jo hieman pelottava määrä alle 12-vuotiaita lapsia. Ihania, hyvin käyttäytyviä italialaisia lapsia, jotka tuovat Varigotin tunnelmaan erikoisen lisän leikeillään ja liikuteltavilla kojuillaan. Illan päätteeksi Amyn synttäri-illallinen, jonka jälkeen Bosley ajoi meidät takaisin Milanoon mutkaisia teitä.
Pieni vinkki, jos kiinnostuit Varigotista. Kun katsot rannalla vasemmalle, näet muutaman neliömetrin kokoisen privaattirannan. Ranta on lähinnä ei-niin-heteroiden nudistien käytössä, mutta kyllä muutkin sinne saa mennä. Rantaan pääsee tyynellä säällä polkuveneellä. Meren ollessa levoton: kävele kylän läpi niin kauan, että olet ohittanut pitkän, vuoren sisään rakennetun tunnelin. Käänny oikealle, josta nousee epämääräinen kivipolku ylös vuorille. Tulet polulle, josta on aivan upeat näkymät merelle. Kävele niin pitkään, että löydät kolmen metrin pudotuksen ja näet rantaan. Löydät köyden, jota pitkin voit kavuta itsesi alas privaattirannalle. Muista, ettei tässä vaiheessa kannata kantaa liikaa tavaraa, sillä rannalta pitää päästä samaa reittiä ylös. Meidän privaattiranta kokemuksemme tyssäsi tavaranpaljouteen – olihan mukanamme oma aurinkovarjokin. Ja muista, että rannalla ollessaan aurinkorasvaa kannattaa levittää, korostan, levittää tasaisesti, eikä pyyhkäistä selkään kämmenenkuvaa.
Viikonloppu kului enemmän ja vähemmän stressaten. Semiotiikan parini kun päätti sunnuntaina kello kuusi illalla, että hän luovuttaa analyysimme suhteen. Maanantain deadline sai höyryn nousemaan korvista. Hetken iskin päätä pöytään ja päätin, että siinä tapauksessa lähetän vain oman osioni opettajalle. Kello kahdeksan maissa lähetin jonkinlaisen analyysin opettajalle ja juoksin Marjaa vastaan keskusasemalle.
Maanantai aamuna vierailimme Suomen konsulaatissa. Ei sillä, että olisimme olleet ongelmissa, vaan Marja ja Marja II vaihtoivat kuulumisia. Hulvaton nainen tämä Suomen suorasanainen konsulaatti. Pikavisiitti tyhjä arpa -markkinoille ja takaisin kotiin pakkaamaan Ligurian reissun tavaroita.
Draivi on kadonnut. Mikään ei huvita. Luin graafisten suunnittelijoiden työnhakusivustoja ja masennuin entisestään. Melko epätoivoisia ilmoituksia kahlaamalla tuskin löydän draiviani, joten lopetin lukemisen "ihan mitä suunnittelutöitä tahansa"-kohdalla.
Tulevaisuus on päässäni ammoittava aukko. Ensimmäistä kertaa tunnen, etten oikeasti tiedä mihin olen menossa. Tiedän kyllä mistä olen tulossa. Neljän kuukauden aikana olen kadottanut sen määrätietoisen tytön, joka helposti järjestää asiat kuin asiat. Rintaa painaa.
Alkuunsa. Asunnon metsästys koto-Suomesta on alkanut. Miten vaikeaa sen kuvittelisi olevan? Jollain kumman tavalla vuokrat ovat näiden viime kuukausien aikana nousseet viisikymmentä euroa ja sopivankokoiset asunnot on kai laitettu palasiksi, kun niitä ei tunnu löytyvän. Jaa.
Tämä vuokranmaksuhan ei olisi ongelma, ellen olisi tuominnut itseäni vararikkoon odottamattomalla tavalla. Enhän minä tätä suunnitellut lähtiessäni toiseen maahan. En osannut kuvitellakaan, että tuhlaisin vähintään kymmenen euroa viikossa pelkkään veteen. Eihän se kuulosta paljolta, mutta yllättävästi jo pelkkä kymmenen euroa muuttuu sadoiksi.
Eikä uusiutuneen garderoobini tuijottelu yhtään auta asiaa. Jos en olisi tuotakaan ihanaa mekkoa ostanut, olisi ehkä rahat takuuvuokraa varten kasassa. Toinen asia on tuo piru nimeltä tupakka.
Yhtäaikaa koetan vakuutella itselleni, että tämä on ainutlaatuinen kokemus – onhan se. Oikeutan itseni kiertämään Italiaa nyt kun täällä kerta ollaan. Sen nautinnon saan kokea täysillä. Vaikka sitten persaukisena.
Puhun rahasta, elän Kelan ja vanhempieni tuella. Viimeisetkin säästöni hupenivat huhtikuisen vuokranmaksun yhteydessä. Mutta. Tällä viikolla luokkatoverini lunastivat liki 10 000 euron laskun seuraavaa lukuvuotta varten. Ja minä valitan, kun ei ole rahaa. Huono omatunto kasvaa järkälemäiseksi.
Toiseksi. Jonkinlaisen taloudellisen turvan saaminen tuntuu hankalammalta kuin ikinä aiemmin. Työttömiä yli 200 000 ja minä liityn heidän joukkoonsa pian. Kaikkihan sen ymmärtää, että yhtä avointa työpaikkaa kohden on näin ollen hitosti hakijoita. Muutamien itkun tirauttelujen jälkeen olen tullut tulokseen, että draivi on nyt vain pakko löytää. Olenhan aiemminkin uskonut, että löydän vielä sen unelmatyöpaikan. Suunnittelutöitä on melko turha toivoa, vaikka toivonkipinä elääkin. Teen ihan mitä töitä tahansa.
Vanha kunnon organisoiva Heini nostaa päätään ja pyrkii turvaamaan talouttaan vaikka sitten työttömyysturvalla. Jollain typerällä tapaa luulin olevani hyvässä jamassa työkokemuksen ja koulutuksen suhteen – jatkuvastihan Suomessa hoetaan, että nuorten tulisi valmistua ajoissa, jotta pääsisivät elinikäiseen työelämävankilaan ennenkuin suuret ikäluokat tulevat oikeaksi ongelmaksi. Ja sitten Työ- ja elinkeinotoimisto kertoo minulle, etten ole 25-vuotias, en ole myöskään oikeutettu työttömyysturvaan ja yhtäaikaiseen opiskeluun. Jaa.
Tutun kuuloinen kadunlakaisukone huristaa kolme kerrosta alempana. Päästään asiaan numero kolme. Milano itsessään on melko sisäänpäin lämpiävä. Oikeita, aitoja ihmisiä on hankala löytää. Kuulee mitä hurjempia tarinoita, millä erilaisilla tavoilla ulkomaalaisia puukotetaan selkään. Ja millä tavoin ulkomaalaiset puukottavat toisiaan. Täällä kaikki lähtee jo koulunpenkiltä. Kenen asut tuhotaan ennen muotinäytöstä, kuka varastaa ideat päivää ennen kritiikkiä ja kuka pimittää tietoja hyvistä kirjapainoista. Yhteistyöstä ei ole tietoakaan. Onnekseni itse en ole joutunut näiden ällistyttävän ilkeiden ihmisten kohteeksi.
Mutta ne aidot ihmiset. He odottavat kotona. Ja kaksi kappaletta asuu täällä kanssani. Vaikka luokkakaverit ovat olleet oikein mukavia ja jalat maassa -tyyppisiä ihmisiä, ei mikään silti voita meidän voimakolmikkoa. Näitä tyttöjä tulee todella kaipaamaan ja kun ensimmäiset kahvit juo itsekseen yksiössään Suomessa, veikkaan haikeudella ei ole rajaa. Ihan mieletöntä, että tulen itsekseni toiseen maahan ja tapaan kaksi ihmistä, jotka tuntuvat olleen ystävinäni aina.
Angsti loppukoon nyt. Ennen lähtöäni tänne, päätin muutamia asioita: 1) Opettele italiaa Tämä on vielä vaiheessa, joskin ymmärrys italian kielen suhteen on kasvanut valtavasti. Marja ja Severino tarjonnee kunnon kielikylvyn muutaman viikon kuluttua, joten tavoite on mahdollista saavuttaa ennen paluutani ainakin jossain määrin. 2) Opettele rentoutumaan Check. 3) Opettele nauttimaan elämästä Check. 4) Ole sosiaalisempi ihmisten kanssa Check. 5) Lopeta tupakanpoltto Kirjahyllyssä makaa Marjon muinoin lahjoittama Stumppaa tähän. Siellä se makaa...
Tärkeä lisäys listalle. Angelo, tuo virkeän laiska italiaano pitää sisällään ihan käsittämättömiä sutkautuksia. Laiskaksi häntä saa sanoa, koska kuten omien sanojensa mukaan, sitä hän on. Koulumatkakeskusteluna kesän suunnitelmat ja kerroin pähkinänkuoressa olevani ärsyyntynyt tilanteesta. "Murehdi, kun palaat Suomeen". Niin. Eli kuudentena tavoitteena on ehdottomasti klisee: "elä päivä kerrallaan". Sitähän se Aksukin aina koettaa minulle kertoa.
Jotta tälle kirjoitukselle saataisiin onnellinen loppu niin tahdon mainita, että tänä aamuna sain viestin TE-toimistosta, jossa rivien välistä vilahtelee toivoa. Lisäksi asuntotoiveisiini vastasivat sekä asunnonvälitysfirma että uskomattoman kärsivälliset äiskä ja iskä, jotka kenties käyvät jo lähiaikoina katsomassa toiveitani paikanpäällä puolestani.
Loppuviikko minimibudjetissaan, metrokortin ja puhelimen lataus plus yksi kauppareissu. Kaapissa piristää siskon tuoma värikäs rusettipastapussi, tavispastaa, paketti kahvia ja risottoriisiä. Älkääkä siis ymmärtäkö väärin, syön Sugo alle Nocia kuin Suomessa söisin riisinuudeleita Thai Chili Saucen kera. Edullista ja hyvää. Maanantaina saapuu matkaseurue Go Girls & Juuso, joten ensi viikolla elän hetken leveämmin.
Ps. Asuntoomme saapui keskiviikkona taiwanilainen ujo tyttö. Kerron lisää, kun hän poistuu huoneestaan. Väsynyt hän on, liikenteen melu on hieman liikaa öisin. Toivottavasti Interin pelit eivät suju hetkeen, sillä korvia huumaava tööttäily tekee kenet tahansa levottomaksi.
Pps. Kirjoituksen otsikko juontaa juurensa tämän päiväiseen kotiinpaluuseeni. Noustessani metrotunnelista tuntui kuin joku olisi kaatanut saavillisen vettä päälle. Valkoinen puuvillapaita päällä kävelin (en juossut, koska siitä ei ole mitään hyötyä Milanon sateessa) kotiin kaatosateessa. Aamulla lähtiessäni en uskonut tarvitsevani sateenvarjoa. Hississä huvituin näkemästäni märästä hahmosta, jonka paidasta näkyi täydellisesti läpi.
Klikkaamalla kuvaa suuremmaksi, pääsette suurinpiirtein tutustumaan viiden kuukauden Milanon valloitukseeni. 
