Markkinat, ah! Fiera di Sinigaglia piti sisällään kaikkea - siis aivan kaikkea antiikista maastohousuihin. Spesiaalipojot intialaishenkisistä vaatteista, joiden seasta aion etsiä kevät takin seuraavien markkinoiden tarjonnasta, käytettyjen vaatteiden edullisuudesta sekä siitä, että hypistellessäsi parinsadan euron antiikkiastiaa, myyjät istuvat onnellisina penkeillänsä tupakkaa poltellen, eivätkä oletakaan sinun ostavan astiaa. Niin, tosiaan tuo hintahaarukka oli yhdestä eurosta useisiin satoihin euroihin. Pieni miinus tulee varmastikin siitä, että kaikkien myyjien tuotteissa ei ole hintoja. Varsinkaan niissä kalleimmissa tuotteissa.
Toki kuten aavistella saattaa, kalliit antiikkiaarteet on piilotettu rasioihin lasin alle. Jos kysyt hintaa upealle antiikkiselle kamee-rannekorulle, et saa vastausta heti. Kojun inhottava myyjä sovittaa korun ranteeseesi, johon huomaat sen sopivan kuin valettu. Vasta tämän jälkeen, ilkeä myyjä avaa rypistyneen, korun lukkoon kiinnitetyn hintalapun, jossa lukee "180,00 €". Ei, viidentoista euron budjettini ei ihan riitä.
Vaikka unelmakoru jäikin odottamaan lottovoittoa, lohdutin itseäni parilla paidalla ja suitsukepötköllä (taltuttamaan liikenteen kitkerää hajua). Olen tullut siihen tulokseen, että nyt jos koskaan on tullut aika lotota. Kiusasin itseäni seuraavana päivänä vielä Rinasconten Missoni-osastolla. Toisin sanoen, etsin Missonin silmiä hellivästä kokoelmasta vaatekappaletta, joka maksaisi alle kaksisataa euroa. Eipä löytynyt. Lahjoituksia ja lottovoittoja otetaan vastaan.
Tosin, ei silti ole syytä valittaa, jos ei ole varaa merkkivaatteisiin tai antiikkikoruihin. En vielä oikein käsitä miten milanolaisetkaan kykenevät ostamaan näitä ylihintaisia kangaspaloja. Metron vihreä linja alkoi hiljalleen paljastamaan totuutta Milanosta. Maan alle yksi kerros enemmän ja tunnelma muuttuu täysin. Ei minkkiturkkinaisia Pradan ostoskassein varustettuna, ei kiiltonahkakenkiä. Hieman nuhruinen metro kätki sisäänsä useita tapoja kerjätä. Itseni ikäiset tytöt, suuret kaiuttimet repuissaan, soittavat Celine Dionia ruuhka-aikaan. Tämän jälkeen alkaa kierros kertakäyttömukin kanssa metrovaunun sisällä. Mies, joka soittaa viulua erinomaisesti ja sitten kerää hymyssä suin kolikoita harvoilta kanssamatkustajilta. Raskasta.
Takaisin lauantaihin. Iltaa vietettiin kotosalla maukkaan intialaisen kana-curryn säestämänä. Koska itseäni ei ole luotu keittiöön, seurasin tarkasti kymmeniä vaiheita, joita kämppikseni currya varten touhusi. Kana sitten pestään ennen marinointia. Samoin basmati. Neilikat ja kardemummat kuuluvat myös muualle kuin joulukinkkuun ja pullaan. Punaviintä käytetään melko usein intialaisen ruoan valmistuksessa. Vastaan tuli muitakin aiemmin tutuiksi tulleita raaka-aineita. Kiinalaiset yskäyrtit Malesiasta sisälsivät samoja oksan paloja, joita nyt löytyy keittiöstämme. Ei ole olemassa pääruokaa ilman jälkiruokaa. Banya ja hänen poikaystävänsä loihtivat jääkaappiin Tiramisua, jonka tuhosimme huolella curryn jälkeen.
Sunnuntain kohteenani oli Pinacoteca di Brera. Upeassa rakennuksessa on myös kymmenittäin veistoksia ja muistolaattoja. Koska edellisestä taidepläjäyksestä oli kulunut jo pari päivää, uskoin olevani valmis näkemään lisää maalauksia. Olin väärässä. Joko yltäkylläisyys johtui teosten useiden kymmenten neliömetrien koosta tai sitten uskonnon värittämistä tapahtumista – kuitenkin liian paljon, liian aikaisin. Illan vietin tyytyväisenä sulatellen näkemääni ja lepäsin huolella. Tänään olen metsästänyt netistä vaihtoehtoistoimintaa, ilmaista sellaista, ensi viikkoa varten. Toki listalta löytyy myös Castello Sforzesco eli hervottoman kokoinen linna. Sen sisältä löytyvät minimuseot saavat riittää ensi viikon kulttuuritarjonnaksi. Sunnuntaisin en enää aio leikkiä turistia, sunnuntait on tarkoitettu 30 hengen itämaisille ryhmille Nikoneineen.
