Ms. Wet T-shirt

Varautukaa hieman alakuloiseen tekstiin.

Draivi on kadonnut. Mikään ei huvita. Luin graafisten suunnittelijoiden työnhakusivustoja ja masennuin entisestään. Melko epätoivoisia ilmoituksia kahlaamalla tuskin löydän draiviani, joten lopetin lukemisen "ihan mitä suunnittelutöitä tahansa"-kohdalla.

Tulevaisuus on päässäni ammoittava aukko. Ensimmäistä kertaa tunnen, etten oikeasti tiedä mihin olen menossa. Tiedän kyllä mistä olen tulossa. Neljän kuukauden aikana olen kadottanut sen määrätietoisen tytön, joka helposti järjestää asiat kuin asiat. Rintaa painaa.

Alkuunsa. Asunnon metsästys koto-Suomesta on alkanut. Miten vaikeaa sen kuvittelisi olevan? Jollain kumman tavalla vuokrat ovat näiden viime kuukausien aikana nousseet viisikymmentä euroa ja sopivankokoiset asunnot on kai laitettu palasiksi, kun niitä ei tunnu löytyvän. Jaa.

Tämä vuokranmaksuhan ei olisi ongelma, ellen olisi tuominnut itseäni vararikkoon odottamattomalla tavalla. Enhän minä tätä suunnitellut lähtiessäni toiseen maahan. En osannut kuvitellakaan, että tuhlaisin vähintään kymmenen euroa viikossa pelkkään veteen. Eihän se kuulosta paljolta, mutta yllättävästi jo pelkkä kymmenen euroa muuttuu sadoiksi.

Eikä uusiutuneen garderoobini tuijottelu yhtään auta asiaa. Jos en olisi tuotakaan ihanaa mekkoa ostanut, olisi ehkä rahat takuuvuokraa varten kasassa. Toinen asia on tuo piru nimeltä tupakka.

Yhtäaikaa koetan vakuutella itselleni, että tämä on ainutlaatuinen kokemus – onhan se. Oikeutan itseni kiertämään Italiaa nyt kun täällä kerta ollaan. Sen nautinnon saan kokea täysillä. Vaikka sitten persaukisena.

Puhun rahasta, elän Kelan ja vanhempieni tuella. Viimeisetkin säästöni hupenivat huhtikuisen vuokranmaksun yhteydessä. Mutta. Tällä viikolla luokkatoverini lunastivat liki 10 000 euron laskun seuraavaa lukuvuotta varten. Ja minä valitan, kun ei ole rahaa. Huono omatunto kasvaa järkälemäiseksi.

Toiseksi. Jonkinlaisen taloudellisen turvan saaminen tuntuu hankalammalta kuin ikinä aiemmin. Työttömiä yli 200 000 ja minä liityn heidän joukkoonsa pian. Kaikkihan sen ymmärtää, että yhtä avointa työpaikkaa kohden on näin ollen hitosti hakijoita. Muutamien itkun tirauttelujen jälkeen olen tullut tulokseen, että draivi on nyt vain pakko löytää. Olenhan aiemminkin uskonut, että löydän vielä sen unelmatyöpaikan. Suunnittelutöitä on melko turha toivoa, vaikka toivonkipinä elääkin. Teen ihan mitä töitä tahansa.

Vanha kunnon organisoiva Heini nostaa päätään ja pyrkii turvaamaan talouttaan vaikka sitten työttömyysturvalla. Jollain typerällä tapaa luulin olevani hyvässä jamassa työkokemuksen ja koulutuksen suhteen – jatkuvastihan Suomessa hoetaan, että nuorten tulisi valmistua ajoissa, jotta pääsisivät elinikäiseen työelämävankilaan ennenkuin suuret ikäluokat tulevat oikeaksi ongelmaksi. Ja sitten Työ- ja elinkeinotoimisto kertoo minulle, etten ole 25-vuotias, en ole myöskään oikeutettu työttömyysturvaan ja yhtäaikaiseen opiskeluun. Jaa.

Tutun kuuloinen kadunlakaisukone huristaa kolme kerrosta alempana. Päästään asiaan numero kolme. Milano itsessään on melko sisäänpäin lämpiävä. Oikeita, aitoja ihmisiä on hankala löytää. Kuulee mitä hurjempia tarinoita, millä erilaisilla tavoilla ulkomaalaisia puukotetaan selkään. Ja millä tavoin ulkomaalaiset puukottavat toisiaan. Täällä kaikki lähtee jo koulunpenkiltä. Kenen asut tuhotaan ennen muotinäytöstä, kuka varastaa ideat päivää ennen kritiikkiä ja kuka pimittää tietoja hyvistä kirjapainoista. Yhteistyöstä ei ole tietoakaan. Onnekseni itse en ole joutunut näiden ällistyttävän ilkeiden ihmisten kohteeksi.

Mutta ne aidot ihmiset. He odottavat kotona. Ja kaksi kappaletta asuu täällä kanssani. Vaikka luokkakaverit ovat olleet oikein mukavia ja jalat maassa -tyyppisiä ihmisiä, ei mikään silti voita meidän voimakolmikkoa. Näitä tyttöjä tulee todella kaipaamaan ja kun ensimmäiset kahvit juo itsekseen yksiössään Suomessa, veikkaan haikeudella ei ole rajaa. Ihan mieletöntä, että tulen itsekseni toiseen maahan ja tapaan kaksi ihmistä, jotka tuntuvat olleen ystävinäni aina.

Angsti loppukoon nyt. Ennen lähtöäni tänne, päätin muutamia asioita:
1) Opettele italiaa
Tämä on vielä vaiheessa, joskin ymmärrys italian kielen suhteen on kasvanut valtavasti. Marja ja Severino tarjonnee kunnon kielikylvyn muutaman viikon kuluttua, joten tavoite on mahdollista saavuttaa ennen paluutani ainakin jossain määrin.
2) Opettele rentoutumaan
Check.
3) Opettele nauttimaan elämästä
Check.
4) Ole sosiaalisempi ihmisten kanssa
Check.
5) Lopeta tupakanpoltto
Kirjahyllyssä makaa Marjon muinoin lahjoittama Stumppaa tähän. Siellä se makaa...

Tärkeä lisäys listalle. Angelo, tuo virkeän laiska italiaano pitää sisällään ihan käsittämättömiä sutkautuksia. Laiskaksi häntä saa sanoa, koska kuten omien sanojensa mukaan, sitä hän on. Koulumatkakeskusteluna kesän suunnitelmat ja kerroin pähkinänkuoressa olevani ärsyyntynyt tilanteesta. "Murehdi, kun palaat Suomeen". Niin. Eli kuudentena tavoitteena on ehdottomasti klisee: "elä päivä kerrallaan". Sitähän se Aksukin aina koettaa minulle kertoa.

Jotta tälle kirjoitukselle saataisiin onnellinen loppu niin tahdon mainita, että tänä aamuna sain viestin TE-toimistosta, jossa rivien välistä vilahtelee toivoa. Lisäksi asuntotoiveisiini vastasivat sekä asunnonvälitysfirma että uskomattoman kärsivälliset äiskä ja iskä, jotka kenties käyvät jo lähiaikoina katsomassa toiveitani paikanpäällä puolestani.

Loppuviikko minimibudjetissaan, metrokortin ja puhelimen lataus plus yksi kauppareissu. Kaapissa piristää siskon tuoma värikäs rusettipastapussi, tavispastaa, paketti kahvia ja risottoriisiä. Älkääkä siis ymmärtäkö väärin, syön Sugo alle Nocia kuin Suomessa söisin riisinuudeleita Thai Chili Saucen kera. Edullista ja hyvää. Maanantaina saapuu matkaseurue Go Girls & Juuso, joten ensi viikolla elän hetken leveämmin.

Ps. Asuntoomme saapui keskiviikkona taiwanilainen ujo tyttö. Kerron lisää, kun hän poistuu huoneestaan. Väsynyt hän on, liikenteen melu on hieman liikaa öisin. Toivottavasti Interin pelit eivät suju hetkeen, sillä korvia huumaava tööttäily tekee kenet tahansa levottomaksi.

Pps. Kirjoituksen otsikko juontaa juurensa tämän päiväiseen kotiinpaluuseeni. Noustessani metrotunnelista tuntui kuin joku olisi kaatanut saavillisen vettä päälle. Valkoinen puuvillapaita päällä kävelin (en juossut, koska siitä ei ole mitään hyötyä Milanon sateessa) kotiin kaatosateessa. Aamulla lähtiessäni en uskonut tarvitsevani sateenvarjoa. Hississä huvituin näkemästäni märästä hahmosta, jonka paidasta näkyi täydellisesti läpi.