Hetkiä ennen lähtöä II

Kuinka nopeasti kaksi blondia, kahden matkalaukun ja kolmen pienemmän laukun kanssa, voivat selviytyä Milanon keskusaseman alimman kerroksen lippupisteestä oikealle laiturille, joka on kaksi jättimäistä kerrosta ylempänä? Vastaus: neljä minuuttia. Kotoa lähdimme Marjan kanssa toki hyvissä ajoin, joimme espressot lähikahvilassa ja puolta tuntia ennen junan lähtöä totesimme, että keskusaseman automaateista toimivat ainoastaan kaksi. Neljää minuuttia ennen vihellystä poimin lipun tärisevin käsin automaatista ja otimme kunnon hien pintaan juostessamme kapsäkkiemme kera junan lähes oikeaan vaunuun. Ehdimme! Muutamaa tuntia myöhemmin saavuimme Porto Maurizion kylään ja Severino ohjasi meidät tilaamaansa taksiin.

Unelmaloma alkakoon. Papa italiaano kokkasi meille frutti di maret, jälkiruokana herkullista minttuhyytelöä, mansikoita ja kermavaahtoa, ja toki viiniä. Kylässä sattuu ja tapahtuu ja näimme ensimmäisenä iltana pienen takaa-ajon, kun ohitsemme juoksi ensin poika, perässään carabinieri. Aamuyöllä karkin makuisen kuoharin jälkeen Seven poika, Francesco, lähti kotiinsa ja me kävimme tyytyväisinä nukkumaan Billin totutellessa uusiin asukkaisiin.

Sana kulkee kylässä vauhdilla. Aamulla kyläläisetkin tiesivät takaa-ajosta ja tarinasta sen taustalla. Taisivat asukkaat myös tietää, että kaksi blondia ovat saapuneet Porto Maurizioon. Porto Maurizio on melko pieni satamakylä, joka on rakennettu vuoristojen väliin. Hissit kuljettavat asukkeja alhaalta rannasta ylös kylän keskustaan. Pienen kylän asukkaat tuntevat toisensa ja kauppamatka pysähtyy muutaman metrin välein asukkaiden vaihtaessa kuulumisiaan. Vasta tuolloin tunsin olevani tosiaan Italiassa. Sillä ilmat ovat olleet heikonpuoleiset tämän kesän alussa, myös turistien määrä on minimissään. Itse nautin paikallisten ympäröimästä ilmapiiristä ja iloisesta italian sorinasta. Leipäkauppaan unohtunut Billi oli erittäin anteeksiantavainen ja jatkoi tutustumistaan meihin vierailijoihin.

Keskiviikkona päräytimme Marjan kanssa uudelleen junan mukaville penkeillä suuntana Cinque Terre. Turisteja Cinque Terrellä riittää, muttei upeiden maisemien keskellä jaksa heistä häiriintyä. Itsehän en ole turisti, tai vaikka olisinkin, unohdan sen aina välillä.

Manarola. Henkilökohtainen lemppari Cinque Terren kylistä. Kylä on rakennettu niin ikään yli 45 asteen kulmaan vuorten väliin. Manarolassa pääsee kiipeämään melko korkealle meren vierusta pitkin. Täältä pääsee myös aloittamaan Via Dell'Amoren, rakkauden polun, joka pujottelee vuoristojen välissä. Tuhannet ja taas tuhannet rakastavaiset ovat ikuistaneet nimensä ja rakkaudentunnustuksensa polun varteen: kiviin, kyltteihin, kaktuksiin ja lukkoihin, joiden avain on heitetty mereen. Ihanan ällöä.

Via Dell'Amore päättyy Riomaggioreen. Rakkauden polku oli ainoa, jonka pääsimme Cinque Terrellä kävelemään, sillä sateen vuoksi muut reitit pysyivät suljettuina. Riomaggioren tutkimisen jälkeen otimme junan La Speziaan, josta varaamamme edullinen hotellikin löytyi katujen sahauksen jälkeen. Seitsemänhuoneisen hotellin täti koetti selittää, että on hieman sekaisin päästään ja unohti tulomme. Hän kun oli buukannut kylpyhuoneellisen huoneemme toisille asiakkaille. Marjan sujuvalla italian kielellä saimme kuitenkin huoneen säästöhintaan, vaikkakin ilman omaa kylppäriä. Lyhyen siistitymisen jälkeen lähdimme vaeltelemaan La Spezian katuja ravintolaruoan kiiluessa silmissämme. Ilta jatkui Marjan nuoruuden tarinoiden ja tyttöjen juttujen parissa myöhään iltaan.

Aamulla avaintenluovutuksen jälkeen palasimme juna-asemalle. Cinque Terre käsittää nimensä mukaisesti viisi vuoristokylää: Monterosson, Vernazzan, Corniglian, Manarolan ja Riomaggioren. Kaikkien kylien ohitse ajaa paikallisjuna ja junalippu maksaa alle pari euroa La Speziasta Monterossoon. Päätimme tutkia loput kolme kylää torstaina, sillä aamuisen ukkosmyrskyn jäljiltä epäilimme kyliä halkovien polkujen olevan edelleen suljettuina.

Corniglia. Kyllä, polut ovat edelleen suljettuina. Kieltäydyimme bussikyydistä ja kiipesimme 382 askelmaa kohti kylää. Kylä oli kaunis. Erittäin kaunis. Vanha ja kaunis. Lisää rappuja, kipuamista ja laskeutumista. Pohkeet hohkasivat lämpöä, kun palasimme merentasoon asemalle odottamaan seuraavaa kohdettamme. Aiemmin Varigotissa palanut hipiäni alkoi odotellessa saamaan väriä, sillä juna oli 45 minuuttia myöhässä, emmekä malttaneet enää palata Cornigliaankaan.

Vernazza. Tätä kylää on paljon kehuttu. Cinque Terren kylistä osa on rakennettu kohti merta, osa kohti vuorten huippuja. Vernazza on näistä ensimmäinen. Juna-asemalta laskeudutaan meren äärelle, joka on ympäröity kahviloilla ja ravintoloilla. Jollain kumman keinoilla koko Cinque Terre on rakennettu tyylikkäästi tekemättä siitä täysin turistirysää ja unohtamatta italialaista ruokakulttuuria. Toki brittiläisille kulinaristeille löytyy omat pannukakku-kahvilansa. Italialaisen tunnelman vuoksi itsekin unohdin, että suurin osa matkaajista olivat turisteja ja heille pitäisi puhua englantia, eikä italiaa.

Monterosso. Viimeinen kylä. Sillä meidän oli ehdittävä vielä ihmisten aikoihin takaisin Porto Maurizioon illalliselle, teimme hyvinkin pikaisen katsauksen Monterossoon. Ihan hyvä, sillä kylä oli pääosin pelkkää hiekkarantaa hotelleineen ja kahviloineen. Ei sinänsä kiivettävää ja kavuttavaa, pääosin auringossa rentoutuvia turisteja.

Hyvin nukutun junamatkan jälkeen meitä odotti herkullinen pestopasta ja tuore kala-annos. Menu on pakko mainita, sillä nämä suussa sulavat, Seven taikomat annokset antoivat lomapäiville upean päätöksen.

Perjantain löhöilimme aallonmurtajilla imien väriä edelleen vaaleaan hipiään. Johan tarttui. Hihittelimme meitäkin valkoisimmille ruotsalaistytöille, jotka erottuivat rannalta metrien päähän. Seve kun ei aurinkorasvoista niin välittänyt, sai väriä enemmän kuin toivoi. Punaista väriä. Perjantai-illan kiertelimme lähikylissä, Cervossa ja Dianossa, ja tutustuimme Marjan nuoruuden maisemiin. Herkkupizzaa ja limoncelloa, ja takaisin Seven pienehköön aarreaittaan Porto Maurizion meren äärelle.

Lauantaiaamuna lähdimme lähikylään markkinoille. Hervottoman kokoisilta markkinoilta matkaan tarttui muutamat matot Seven kotia koristamaan ja itselleni löysin perinteisen italialaismamman kotimekon parilla eurolla. Illalla olio, aglio e peperoncino sekä toivomani sugo alle noci täyttivät vatsan. Nam. Puheensorinaa kuunnellessani olin tyytyväinen viiden kuukauden aikana oppimiini italian kielen alkeisiin.

Sunnuntaina tunti rannalla, pakkailu ja jättikatkarapupasta, jonka jälkeen olikin jo oma aikani lähteä takaisin Milanon pölyyn. Väsyneenä nuokuin koko kolme ja puolituntisen matkan huvittaen kanssamatkustajiani. Cinque Terre tuntuu edelleen unenomaiselta paikalta. Auringon polttamat hiukset, maitokahvin värinen iho sekä kolme aiemmin menetettyä, nyt palannutta kiloa hinasin epäuskoisena kotiin. Kotona. Milanossa.