Klikkaamalla kuvaa suuremmaksi, pääsette suurinpiirtein tutustumaan viiden kuukauden Milanon valloitukseeni. A Finlandia. Olkoon tämä viimeinen kirjoitukseni. Blogikirjoitusten määrä on hyvä päättää tasalukuun – kyllähän lähimmät tietävät neurooseistani. Olen kovin huono kirjoittamaan postikortteja, joten palasin nyt kertomaan matkastani kasvokkain. Mikä upea matka, miten upea kokemus.
Pyöritän laatikoita uudessa, upeassa asunnossani, huudatan Imogen Heapia vielä kerran ja mietin kaikkea tapahtunutta. Lahti-ahdistusta lievittää upeat ystäväni, joiden kanssa vietin täydellisen päivän suomalaiseen tapaan mökillä, perhe, joka on aina tukemassa ja välittää niin, että Tuntuu. Paluuseeni on mahtunut myös pari reissua Tampereelle siskon luo, läjä työkkärin papereita, yhdet häät ja onnelliset kasvot Torven tutuissa pöydissä.
Verkkokalvoilla edelleen kyynelehtivät Banya ja Amy Viale Brianzan rappukäytävässä. Herkistyy silloin vahvempikin nainen. Onnekseni tapaan tytöt viimeistään vuoden päästä, kunhan Banya saa sormeensa renkaan. Intia kutsuu jo keväällä, jos opiskelut saadaan päätökseen joulukuussa. Jälleennäkemisen voimin koetan selvitä tästä hurjasta ikävän tunteesta.
Pian jo kaksi viikkoa koto-Suomessa – uskomatonta. Tunnen itseni kovin rikkaaksi.
"Valon Soturi ei lykkää päätöksiään.
Tehtyään päätöksensä Soturi jatkaa eteenpäin:
hän ei kyseenalaista enää valintojaan eikä muuta suuntaa,
vaikka olosuhteet olisivat erilaiset kuin hän oli kuvitellut."
Paolo Coelho
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti