Markkinaekstra

Eilinen päivä sujui kohtuu aurinkoisissa tunnelmissa pääaseman toisella puolella. Suuntasin Isolan markkinoille kävelymatkan päähän residenssistäni. Isola oli muutamaa huivinaista lukuunottamatta italialaisvoittoinen ja saatoin erottua hieman joukosta. Onnekseni italiaanot ovat kohteliaita ja ystävällisiä. Tarjolla oli kaikkea mahdollista laukuista banaaneihin edulliseen hintaan. Mansikkakuume lähenee, sillä markkinoillekin oli jo saapunut ensimmäiset italialaiset mansikat! Kätevänä tyttönä bongasin itselleni kolmen euron kengät – talvikengät alkavat olla hieman liikaa näissä 15 asteen lämmöissä. Jos viime lauantain Fiera di Sinigaglia sai erityispojot etnisestä tarjonnastaan, annan Isolalle erityispojot peri-italialaisesta tarjonnasta, alusvaatteista sekä vihanneksista ja hedelmistä. Markkinoilta saavuttuani oli kovin italialainen olo, ja pyöräytin sen kunniaksi perunamuusit ja jauhelihakastikkeen. Vinkkejä otetaan vastaan, kuinka täältä löytyvistä marketti-jauhoista saa tehtyä ruskean kastikkeen.

Eilen julistin myös sodan torakoille. Aamukahvin lomassa lavuaarista löytyi yksi lyhyen aikaa elävä yksilö. Puunasin, imuroin ja suihkin liki pullollisen myrkkyä. Imurin putkeen kopisi muutamia (onneksi, jo) kuolleita inhotuksia – ehkäpä leidi Siivoaja ei ole tosiaan siivonnut kovinkaan tarkasti asuntoamme viime aikoina.

Tänään aikaisen herätykseni vuoksi saatoin lähteä hieman aamupöhnässä kuukauden suurimmille markkinoille. Porta Genovalta suuntasin täysin päinvastaiseen suuntaan – seurasin vain suurta ihmisjoukkoa, joiden päättelin olevan menossa sinne minne itsekin. Niinpä löysin itseni yhdeltä muotiviikkojen tapahtumapaikoista. Olin pukeutunutkin ihan aiheen mukaisesti mustaan, tapahtuman nimi kun sattui olemaan White. Ympärilläni mahtavasti puetut mallit jakoivat ohjelmalehtisiä ja tyylikäs muotiväki odotti kadunvarressa sisäänpääsyä näytöksiin. Sillä muotiväki vaikutti rennolta, koetin etsiä silmilläni mallia, joka jakaisi minullekin kaulaan näytöspassin. Kun pääsylippua kerman joukkoon ei kuulunut, kysyin neuvoa Naviglio Grandelle.

Mercatone del Naviglio Grande. Kerran kuukaudessa järjestettävät markkinat vetävät 150 000 ihmistä sekä 400 näytteilleasettajaa. Turistitiedot sikseen. Nämä markkinat ovat kuitenkin ihan ehdoton nähtävyys Milanossa vierailijoille, jos antiikki viehättää. Antiikilla tarkoitan jälleen laajaa kirjoa. 60-luvun sarjakuvalehdistä egyptiläiseen esineistöön 400 eaa. Lähes kaikkea saa hypistellä, vaikkei sitä olisi aikomus ostaakaan. Sen mitä itse tiedän, niin jos suomalaisiin antiikkihintoihin vertaa, nämä antiikit ovat edullisempia. Ja erikoisempia.
Erityispojot Naviglio Grandelle huippusijainnista, sillä sen varrella olevat kahvilat ja ravintolat kutsuvat ehdottomasti lämpimänä päivänä viettämään aikaa enemmänkin. Lisäksi pisteet tämän sunnuntain väenvähyydestä – päivän ihmissaldo ei voinut olla sataatuhatta enempää, johtuiko sitten harmaasta ilmasta vaiko autottomasta päivästä. Niin, tosiaan oudon hiljaista pitänyt tämän päivää ilman tuttuja tööttäyksiä ja kaasutteluja.

Fäshöniä

Milanon muotiviikkojen kunniaksi ajattelin omistaa hetken omaa aikaani kyseiselle villitykselle. Myönnettäköön, milanolainen muoti satuttaa silloin tällöin suomalaisia silmiäni. Kiiltäväpintaiset toppatakit ja kiiltonahkakengät, eivät oikein ole tylsähkön makuni mukaisia ja odotankin innolla kesän tuloa. Unohtamatta pulujen teurastukseen tarkoitettuja korkoja. Hyvä on, suurin osa kengistä on aivan upeita, mutta mahdollisuus kävellä niillä vaikuttaa erittäin heikolta.

Luulin haaremihousujen olevan so last season, mutta täällä niitä näkee joka puolella. Kaikissa väreissä, kaikissa kankaissa ja kaiken mallisina. Myös kevään ja kesän mallistoissa. Töppömittaisiin jalkoihin ei uskoisi haaremihousujen sopivan – lähinnä niiden kuvittelisi näyttävän huvittavilta, mutta istuvuutta parantanee aiemmin mainitsemani kymmenen sentin korolla varustetut tappokengät.

Tämä harmaan, ruskean ja mustan värittämä ihmismassa ei ole selkeästi löytänyt Louis Vuittonin ja Armanin joukosta muutamia mainitsemisen arvoisia vaateosastoja. Uudet ystäväni, Custo Barcelona ja Desigual, ovat hemmotelleet näköhermojani mahtavilla väreillä sekä printeillä nyt jo useampaan otteeseen. Kela kun ei tunnetusti korvaa hieman ylihintaisia mekkoja, olen tehnyt päätöksen shoppailla lähinnä markkinoilla. Ehkäpä sunnuntain jättimarkkinoilta tarttuu mukaan Custon aito kopio tai Desiglua. Ei haittaisi lainkaan, sillä olenhan joskus omistanut Adibastakin.

Sen lisäksi, että laajensin kankaanpala-reviiriäni Coinin kuusikerroksiseen tarjontaan, oli toki aamulla tapaaminen koululla koordinaattorini kanssa. Kaikki sujui mainiosti. Nyt on hallussa tunnukset koulun järjestelmään, omaan sähköpostiin sekä allekirjoitetut sopimuspaperit. Opinto-opas ja oppaan kartta eivät tulleet laisinkaan liian myöhään, sillä saatoin aamulla hieman eksyä San Babilan aseman tuntumaan. Myöhästyin tapaamisesta kolme minuuttia, joka ei täällä kuitenkaan tarkoita olemista myöhässä. Koulun aloitan kevyesti ensi viikolla kahden kurssin voimin. Maaliskuun toisesta viikosta eteenpäin opiskeluja riittääkin sitten jokaiselle päivälle. Odotan innolla, vaikka kurssien teoriapitoisuus on päätähuimaava. Mutta mikäpä olisi sen parempaa kuin mennä puistoon pänttäämään tenttimateriaaleja, nauttia auringosta ja syödä litrakaupalla italialaista jäätelöä!

Autokoulun ABC

Tuoteboikottini rajoittuu enää ruotsalaisiin vaateketjuihin. Tänään oli kirjaimellisesti mukaisesti IKEA-päivä. Päivällä tarkoitan sitä, että noin kuuden tunnin kaluamisen jälkeen kassista löytyi muun muassa tuoksukynttilöitä sekä pari kappaletta jatkojohtoa. Jatkojohdon ostamisen luulisi olevan yksinkertaista, mutta asunnostamme löytyy kolmea eri kokoista pistoketta. Jotenkin tuurilla onnistuin ostamaan juuri oikeanlaiset huoneeseeni. Tietysti huoneeni varustetasoon on nyt lisätty myös lampada la terra, ikealainen klassikko, riisipaperinen ihastus.

Lievää stressitason nousua oli huomattavissa ajomatkalla. Kuskimme ansiosta kirosanoja tuli viljeltyä ahkerasti niin italiaksi kuin englanniksikin. Täällä kun hätävilkut ovat parkkeerausta varten, joka saattaa tapahtua kätevästi täydessä vauhdissa keskelle tietä. Kolmikaistaista katua ajaessa, voi kaistaletta käyttää myös viisi- tai jopa kuusikaistaisena. Tämä riippuu toki auton koosta, mutta veikkaanpa Fiat Pandoja mahtuvan kadulle enemmänkin. Nopeusrajoitus "60 km tunnissa" tarkoittaa yli sadan kilometrin tuntivauhtia. Autostrada tuntui kohtuu turvalliselta menomatkalla. Paluumatkalla autosta tuskin näki ulos neljän ihmisen, IKEA-kassien ja yhden vaatekaapin täyttäessä sisätilan. Valitettavasti kuvallinen todistusaineisto uupuu, koska otin kameran susipatterit matkaan. Kuten eilenkin.

Eilisen kulttuuriannoksen tarjoili Castello Sforzesco. Niin en-tiedä-monesko-kulttuuripäivä. Lähinnä tahdoin nähdä linnan ulkoa. Joukko senegalilaisia onnenkorumyyjiä kintereillä pakenin tämän keskiaikaisen linnan uumeniin. Inhimilliseen 1,50 euron hintaan sai nähdä kaksi kerrosta. Tarkoitan, kaksi kerrosta kulttuuria. Unohtamatta koristeltuja kattoja. Akveduktin palasia, muinaisia hautakiviä, huonekaluja, aurinkokelloja, maalauksia... Näyttely oli jälleen kerran valtava. Eikä tämä ollut linnan ainoa näyttely, mutta kokemani jälkeen olisi ollut ihan yhtä tyhjän kanssa yrittää tunkea mieleeni enempää koukeroita ja kultaa. Kulttuuripäivieni jälkeen alan ymmärtämään italialaista ylpeyttä perimästään. Eivät nuo Lahden hiihtomuseo tai Hämeenkadun valopiha ole vielä tällaista kokemusta tarjonneet.

Tempoa päivään

Voi hurja, kun päivät kuluvat nopeasti. Viikonloppu toi tullessaan tämän tytön ensimmäisen markkinakokemuksen. Lauantaina suuntasin tutkimaan Fiera di Sinigagliaa uudessa mekossani. Onpa kätevää, kämpiltä pääsee metron kakkoslinjaa pitkin suoraan Porta Genovaan! Porta Genova tuntunee olevan pääasema suunnistettaessa markkinoille kuin markkinoille. Alkaa ehkä hieman huolestuttamaan tuo metron helppous ja siksi päätin, että ensi viikon tutustun paremmin tähän pohjoisen tarjontaan. Ja kävelen.

Markkinat, ah! Fiera di Sinigaglia piti sisällään kaikkea - siis aivan kaikkea antiikista maastohousuihin. Spesiaalipojot intialaishenkisistä vaatteista, joiden seasta aion etsiä kevät takin seuraavien markkinoiden tarjonnasta, käytettyjen vaatteiden edullisuudesta sekä siitä, että hypistellessäsi parinsadan euron antiikkiastiaa, myyjät istuvat onnellisina penkeillänsä tupakkaa poltellen, eivätkä oletakaan sinun ostavan astiaa. Niin, tosiaan tuo hintahaarukka oli yhdestä eurosta useisiin satoihin euroihin. Pieni miinus tulee varmastikin siitä, että kaikkien myyjien tuotteissa ei ole hintoja. Varsinkaan niissä kalleimmissa tuotteissa.

Toki kuten aavistella saattaa, kalliit antiikkiaarteet on piilotettu rasioihin lasin alle. Jos kysyt hintaa upealle antiikkiselle kamee-rannekorulle, et saa vastausta heti. Kojun inhottava myyjä sovittaa korun ranteeseesi, johon huomaat sen sopivan kuin valettu. Vasta tämän jälkeen, ilkeä myyjä avaa rypistyneen, korun lukkoon kiinnitetyn hintalapun, jossa lukee "180,00 €". Ei, viidentoista euron budjettini ei ihan riitä.

Vaikka unelmakoru jäikin odottamaan lottovoittoa, lohdutin itseäni parilla paidalla ja suitsukepötköllä (taltuttamaan liikenteen kitkerää hajua). Olen tullut siihen tulokseen, että nyt jos koskaan on tullut aika lotota. Kiusasin itseäni seuraavana päivänä vielä Rinasconten Missoni-osastolla. Toisin sanoen, etsin Missonin silmiä hellivästä kokoelmasta vaatekappaletta, joka maksaisi alle kaksisataa euroa. Eipä löytynyt. Lahjoituksia ja lottovoittoja otetaan vastaan.

Tosin, ei silti ole syytä valittaa, jos ei ole varaa merkkivaatteisiin tai antiikkikoruihin. En vielä oikein käsitä miten milanolaisetkaan kykenevät ostamaan näitä ylihintaisia kangaspaloja. Metron vihreä linja alkoi hiljalleen paljastamaan totuutta Milanosta. Maan alle yksi kerros enemmän ja tunnelma muuttuu täysin. Ei minkkiturkkinaisia Pradan ostoskassein varustettuna, ei kiiltonahkakenkiä. Hieman nuhruinen metro kätki sisäänsä useita tapoja kerjätä. Itseni ikäiset tytöt, suuret kaiuttimet repuissaan, soittavat Celine Dionia ruuhka-aikaan. Tämän jälkeen alkaa kierros kertakäyttömukin kanssa metrovaunun sisällä. Mies, joka soittaa viulua erinomaisesti ja sitten kerää hymyssä suin kolikoita harvoilta kanssamatkustajilta. Raskasta.

Takaisin lauantaihin. Iltaa vietettiin kotosalla maukkaan intialaisen kana-curryn säestämänä. Koska itseäni ei ole luotu keittiöön, seurasin tarkasti kymmeniä vaiheita, joita kämppikseni currya varten touhusi. Kana sitten pestään ennen marinointia. Samoin basmati. Neilikat ja kardemummat kuuluvat myös muualle kuin joulukinkkuun ja pullaan. Punaviintä käytetään melko usein intialaisen ruoan valmistuksessa. Vastaan tuli muitakin aiemmin tutuiksi tulleita raaka-aineita. Kiinalaiset yskäyrtit Malesiasta sisälsivät samoja oksan paloja, joita nyt löytyy keittiöstämme. Ei ole olemassa pääruokaa ilman jälkiruokaa. Banya ja hänen poikaystävänsä loihtivat jääkaappiin Tiramisua, jonka tuhosimme huolella curryn jälkeen.

Sunnuntain kohteenani oli Pinacoteca di Brera. Upeassa rakennuksessa on myös kymmenittäin veistoksia ja muistolaattoja. Koska edellisestä taidepläjäyksestä oli kulunut jo pari päivää, uskoin olevani valmis näkemään lisää maalauksia. Olin väärässä. Joko yltäkylläisyys johtui teosten useiden kymmenten neliömetrien koosta tai sitten uskonnon värittämistä tapahtumista – kuitenkin liian paljon, liian aikaisin. Illan vietin tyytyväisenä sulatellen näkemääni ja lepäsin huolella. Tänään olen metsästänyt netistä vaihtoehtoistoimintaa, ilmaista sellaista, ensi viikkoa varten. Toki listalta löytyy myös Castello Sforzesco eli hervottoman kokoinen linna. Sen sisältä löytyvät minimuseot saavat riittää ensi viikon kulttuuritarjonnaksi. Sunnuntaisin en enää aio leikkiä turistia, sunnuntait on tarkoitettu 30 hengen itämaisille ryhmille Nikoneineen.

Tiikerin vuosi

Kuten korealainen kämppikseni sanoi, tästä on tulossa hyvä vuosi minulle. Ja siltä tosiaan näyttää. Olen viimeistä myöten rakastunut tähän paikkaan.

Jatkoin eilen turisteilua ja suuntasin jälleen metrolla Duomolle. Duomolta kun on erityisen hyvät yhteydet kaikkiin päänähtävyyksiin, jotka joka turistin on nähtävä. Auringon paisteessa huomioin jo keskustaan saapuessani, että väkeä oli kertynyt Duomolle hieman enemmän kuin edellispäivänä. Syykin selvisi pian – karnevaalit. Tarkemmin Carnevale Ambrosiana. Ympärillä juoksivat pienet spidermanit, keijut ja haisunäädät. Supersöpöjä.


Turistipäivä numero due jatkui kuitenkin päätavoitteeseeni Biblioteca Ambrosianaan. Olin jälleen tyytyväinen ajoitukseeni, sillä museo oli lähes tyhjillään. Tämä kolmikerroksinen museo piti sisällään pääosin uskontoon liittyviä teoksia 1400-luvulta eteenpäin. Toki muunlaista esineistöäkin löytyi, kuten muun muassa Bonaparten hanskat ja huippuhieno Medusan veistos. Yläkertaan yrittäessäni vastaan pöllähti voimakas hajuveden tuoksu – joka muuten tulvahtaa täällä ihan vaan kaduillakin kulkiessa. Tyylikäs italialainen keski-ikäisten joukko oli tutkimassa maalauksia äänekkäästi jutellen. Pakenin kohtuu nopeasti pohjakerrokseen.

Milano teki sen taas. Suu auki, jalat haparoiden, tuijotin niska mutkalla valtavaa kirjastoa. Kirjoja, tuhansittain kirjoja. Ja mitä muuta? No, tietysti Leonardo da Vincin alkuperäisiä luonnoksia! Luonnokset toki muistuttivat pääosin perustuherruksia, mutta olihan kyse kuitenkin milanolaisesta julkimosta. Museosta poistuminen tapahtui rakennuksen takaovesta melko yllättäen, joka hieman hämmensi pakkaa. En silti myönnä, että olisin eksynyt.

Lähdin siis kävelemään hieman eri suuntaan kuin oli alunperin tarkoitus. Täällä rakennukset ovat niin pirun korkeita, ettei näin lyhyt tyttö voi mitenkään nähdä niiden yli. Koska tiesin, että vaeltelua varten minulla ei ole muuta kuin aikaa, suuntasin itseni pienempiä katuja pitkin kävelykadun tapaiselle Via Dantelle. Katu vaatii ehdottomasti parempaa tutustumista jonain päivänä.

Olen alkanut epäillä, että suuntavaistoni ei ole tarkoitettu Suomeen, koska eksyin Tikkurilassakin. Toisin on täällä Milanossa. Huomasin jo ensimmäisinä päivinä, että täällä onnistuu suunnistamaan silmää miellyttävien rakennusten perässä – katujen nimet ovat toissijaisia. Kaikki tiet vievät keskustaan, ellet tietysti kävele katuja väärään suuntaa. Ja jos kävelet, ystävälliset ihmiset osaavat kertoa sinulle sujuvasti italiaksi, missä olet. En ajatellut siis edelleenkään ostaa laukkuun mahtuvaa karttaa.

Eilen toisena kohteenani oli La Scala. Jotenkin täysin käsittämättömällä tavalla onnistuin löytämään kohteeni ja violettien etanoiden värittämän aukion. Huomasin kellon olevan kuitenkin jo melko paljon, joten päätin jättää lähemmän tutustumisen kolmannelle turistipäivälle.

La Scalalta pääsee kätevästi oikaisemaan Gallerian lävitse suoraan Duomolle. Eihän tässä voinut muuta kuin ihmetellä – Gallerian keskiosaan oli rakennettu lava, jossa upeasti maskeeratut hahmot taiteilivat pienille karnevaali-ihmisille mitä hienompia kampauksia ja kasvomaalauksia. Jatkoin takaisin Duomon aukiolle, joka oli täyttynyt iloisista lapsiperheistä. Lisäksi aukio oli täynnä paperisilppua ja serpentiiniä. Pulumiehet ja turkkeihin pukeutuneet rouvat olivat kauempana, ja ihmiset vain nauroivat ja leikkivät aukiolla. Upea päätös jo muutenkin kauniille päivälle.

Niin, ja koska tämä raportti ei ole vielä tarpeeksi pitkä kerron lyhyesti eilisillasta. Vietimme leffaillan Paranormal Activityn parissa, jonka loppukohtauksen katsoin yksin – kämppikset vetivät tyynyt silmien eteen ja kysyivät jälkikäteen minulta, mitä tapahtui.

Lisäksi suomalaiset pojat voivat olla tyytyväisiä, sillä ainoastaan ruotsalaiset eivät näytä homppeleilta. Selailimme tuossa eräänä iltana kuvia koneiltamme ja korealainen kämppikseni ei aluksi uskonut, että kaikki kuvissa näkyvät henkilöt olivat heteroita. Ja jos ette tienneet, niin Koreassa pyörii mainos, jossa kehotetaan syömään Xylitol-purukumia aina ennen nukkumaan menoa, kuten Suomessakin tehdään. Että muistakaa purra sitä Jenkkiä iltaisin.

Turistipäivä

Hopla! Flunssa selätetty ja oli vihdoin aika ottaa suunta keskustaan – sateisesta päivästä huolimatta. Näin kuuden tunnin kävelyn jälkeen voisi sanoa olon olevan omenainen.

Kuinka todennäköistä on, että kotiani lähimmällä metroasemalla oleva tiketti-setä osaa puhua suomea? Ostaakseni metro-ratikka-bussi -kortin suuntasin Loreton asemalle. Normaalin toimenpiteen mukaisesti täytin korttia varten lomakkeen lippuluukulla. Koska muutaman epäselväksi jääneen kohdan kanssa tarvitsin apua, koetin udella sujuvalla englanti-italia -miksauksella, mitä lomakkeessa lukee. Mies pleksin takana hymyili ja kysyi, mistä olen kotoisin. Tämän vastauksen aiheuttama reaktio oli vähintääkin mielenkiintoinen, kun mies alkoi hihkumaan "aa, Finlandia, Finlandia!". Näin ollen hän ohjasi minut viereiselle tiskille, jossa toinen tiketti-setä selitti hieman ontuvalla suomenkielellä olevansa naimisissa suomalaisen naisen kanssa ja asuneensa kolme vuotta Helsingissä. Tiketti-setä kertoi, että normaalisti tarvitsisin opiskelijatodistuksen koululta, mutta olen poikkeustapaus. Tuore metrokortti taskussani suuntasin kohti Duomoa.

Olinhan toki nähnyt vilauksen jo Duomosta aperitivo-iltana, mutta kävellessäni ylös metroasemalta saatoin ehkä hieman jopa kompuroida rakennuksen avautuessa silmieni eteen. En tiedä voiko Duomoa edes kutsua rakennukseksi, sen verran upea se on. Hoh. Kävelin pytinkiä ympäri ja turistipäivän kunniaksi maksoin itseni tutustumaan lähemmin tähän ihmeelliseen taideteokseen. Suolainen hinta maksoi itsensä pian takaisin, sillä näkymät olivat huikeat! Lisäksi nähtävyydestä sai nauttia lähes rauhassa, muutamaa muuta turistia lukuunottamatta.

Duomolta joka suuntaan lähtevillä kaduilla on muotia, muotia, kahviloita ja vähän lisää muotia. Epäilen, että lisäksi näyteikkunoissa saattanee olla jonkinlaiset ihmismagneetit. Kaduilta lähti ihania hieman pienempiä sisäkäytäviä, joissa oli vähän lisää muotia (ja koruja, ja laukkuja, ja ihania kirjakauppoja, ja ja).

Koska en ollut tähän mennessä bongannut Guccia enkä Luis Vuittonia oli aika astua sisään Galleria Vittoria Emanueleen. Sillä aikaa, kun muut ehkäpä ostivat Swarovskin kristalleja koteihinsa, minä marssin suoraan lataamaan TIM-korttiani kristallipuljua vastapäätä.

Koin olevani hieman ulkopuolella kohderyhmästä hienojen liikkeiden seassa, joten poikkesin kämppikseni suosittelemalle Via Torinolle. Hennes & Mauritzia edelleen vahvasti välttäen vaeltelin varmasti toistakymmentä kauppaa. Ja hei, kohtuu pienet sisäänkäynnit ovat sitten vain hämäystä. Todellisuudessa liikkeistä löytyy 2-3 kerrosta, joistain jopa suuria halleja.

Pakenin sadetta ja hämärtyvää iltaa metroasemalle ja suuntasin kohti kotia herkkuraviolit mielessäni. Niin, nyt ne herkkuraviolit täytyy mennä syömään.

Buon San Valentino

Kuinka uutta tämä nyt taas on? Heti kun pääsee aloittamaan reissun, nappaa jostain flunssan. Hemmetti. Nenä vuotaa kuin seula. Onneksi olin kaukaa viisas ja kävin jo eilen apteekista hakemassa troppia, joka tuntuu hieman helpottavan oloa. Lisäksi keitin itselleni suuren kupin cappuccinoa, ihan vaan siksi, että tulisi parempi mieli.

Turistinähtävyydet ja keskustakierros siirtyvät siis taas ainakin päivällä. Koska eilinenkin ilta meni vällyjen välissä, ehdin etsiä tädin mainostamat markkinat netistä. Sain myös kämppikset innostumaan, koska yksikään heistä ei ole vieraillut Milanon markkinoilla. Markkinoille porhallan heti, kun pystyn olemaan edes 10 minuuttia niistämättä.

Markkinoiden ohella metsästin muutamat mainiot sivustot Milanon keikka- ja konserttitarjonnasta. Konserttiliput tuntuvat olevan kohtuu hinnakkaita, vaikka toki esiintymispaikat ovat hieman eri tasoa kuin Suomessa. Vaihtoehtoista musiikkia, vaikkapa italialaista Indietä, pääsee kuitenkin kuuntelemaan edullisemmin. Sellaista siis ehkä jo ensi viikonloppuna.

Ihana päivä

Pahoittelen eilistä blogisaamattomuuttani. Pistän sen kiireen piikkiin. Ja kiireellä tarkoitan sitä, että eilen nukuin pitkään ja hyvin, huolimatta autoista ja tööttäyksistä. Yö sujui mainiosti ilman korvatulppia – nähtävästi vain ensimmäinen yö oli totuttelemista uusiin ääniin.

Ihmettelin jaloissani tuntuvaa väsymystä ja huomasinkin kävelleeni torstaina neljän kilometrin sijasta seitsemän – Google Mapsin reittihaku tarjosi tarkemman tiedon. Eilen valitsin toisen, hieman pidemmän reitin, ja humautin Corso Buenos Airesia pitkin koululle nähdäkseni metropysäkit. Joka naisen unelmakatu! Täynnä liikkeitä ja toisin kuin vaikkapa Helsingissä, ihmiset suorastaan lipuivat hitaasti kadulla. Kenelläkään ei tuntunut olevan kiirettä.

Koululla tapasin KV-koordinaattorin. Tämä koordinaattori, jonka nimi tarkoittaa leveää vyötäröä kertoi, että halutessani kursseille, minun tulisi tavata professorit ja keskustella heidän kanssaan kurssille pääsystä. Tapaamiset KV-koordinaattori lupasi järjestää ensi viikolle. Mahdollisesti siis lomailuni loppuu ensi viikolla ja on aika aloittaa raskas (kaksi päivää viikossa) koulunkäynti.

Koska koululla vierähti ainoastaan 15 minuuttia, annoin itselleni luvan kiertää liikkeitä Corso Buenos Airesilla. Koska kaikki mekkoni jäivät Suomeen, oli päätavoitteena löytää alle 10 euroa maksava mekko. Ja löytyi! Tosiaan täällä on juuri nyt alennusmyynnit. Samaiselta kadulta löytyi myös aiempaa sesonkia myyvä merkkimyymälä (mm. Dolce & Gabbanaa ja Guccia), jossa on jatkuvasti -90%:n alennukset. Liikkeeseen uskaltaudun vasta seuraavan Kelan tuen tullessa.

Illan tullen lähdimme kämppikseni kanssa milanolaiselle aperitivolle Sempionen puiston läheisyyteen. Milanolainen aperitivo poikkeaa tavanomaisesta ja kyseessä on siis nuorten tapa istua iltaa. Drinkeiksi tilataan Caipiroskaa, Mojitoa tai muuta tiukkaa. Sen jälkeen pöytään ahdetaan 15 italialaista nuorta ja eteen kannetaan suuri tarjotin, josta löytyy mm. sushia, grillattuja katkarapuja, leipää, nakki-vihannes -vartaita ja muita herkkuja. Jos jää nälkä, voi käydä seisovasta pöydästä hakemassa lautaselleen lisää herkkuja, kuten leikkeleitä, juustoja, simpukoita ja erilaisia leipiä suussasulavilla täytteillä. Vatsa täynnä ja koko lysti maksoi juomineen 10 euroa, joka on siis muutaman euron kalliimpi kuin tavallinen aperitivo.

Huolimatta Italia-voittoisesta ja italiaa puhuvasta ryhmästämme, viihdyin oikein mainiosti. Taisin sulautuakin porukkaan, koska osa luuli minua paikalliseksi höpöttäessäni kämppikseni ystävän kanssa.

Pikainen kertomus kämppiksistä vielä. Eli vastoin vuokraisännän tietämystä – hän ei kuulemma tiedä oikeasti mitään mistään – kämppikseni ovat kotoisin Intiasta, Koreasta ja kaksi Italiasta. Ei siis yhtäkään hollantilaista, ranskalaista tai japanilaista.

Tänään oli tarkoitus lähteä Duomolle, mutta nyt näyttää siltä, että pidän kevyemmän illan. Nenä vuotaa ja aivastuttaa, ja veikkaan reaktion johtuvan yksinomaan saasteista tai katupölystä. Möh, toivottavasti limakalvoni tottuvat pian tähän ilmaan.

Jet lag jälkikäteen

Johtuneeko huimasta aikaerosta vai sitten hyvin liikenteen mukana nukutusta yöstä, mutta väsymys on valtava. Tänä yönä olisi tarkoitus vielä testata kisakestävyyttä; kuinka monta autoa ja tööttäystä jaksaa laskea lampaiden sijasta. Korvatulpat tuovat turvaa yöpöydällä, jos Fiatteihin kyllästyy.

Aamu aukeni siis ajoissa. Singahdin ylös kuudennensadan auton kohdalla ja totesin, ettei ollut ainakaan mitään kiirettä lähteä koululle. Tutustuin lähikauppaan ja samalla pohdin, olenkohan koskaan viettänyt tuntia Valintatalossa ruokaa ostaessani. Totesin edellisyönä, etten voisi tepastella siskon 60-luvun tossuluomuksissa sisällä, koska ne likaantuvat turhan herkästi. Lähikaupasta metsästinkin upouudet, liilavalkoraidalliset sisätohvelit. Parvekkeella oleva pulunpaska koitui kuitenkin uusien tossujen kohtaloksi. Onneksi on kumipohjat ja vieläpä paksut sellaiset.

Tossuepisodin lisäksi selviydyin tietysti koululle todistamaan, etten ole tullut vain lomailemaan. Vai olenko sittenkin? Kahdelta sovittu tapaaminen oli vain yksipuoleista ja KV-koordinaattori oli poikkeuksellisesti poistunut tuntia aiemmin. Pikacappuccino, vähän valokuvia sateisesta Milanosta ja sisustuskaupan metsästys – onhan tätä askeettista asuntoa jotenkin koristeltava. Unelmien sisustuskauppa löytyikin Porta Vittorian suunnalta, mutta lähtöhinnat olivat moninkertaisia siihen nähden, että repisi 2000 euron kuukausipalkkaa. Päädyin Casa-osastolle lähelle Loretoa.

Huonekalujen järjestys vaihtui, paikat on puunattu ja koristeltu löydöillä. Alkaa tuntua jo huomattavasti kotoisammalta.

Dove mi trovo? Where am I?

Vaikea sisäistää, mutta goddamit, olen Italiassa! Matkalaukut odottavat vielä tuossa vierellä purkamista ja nyppyisten vanhainkotimaisten lakanoiden tilalle täytyy vaihtaa pehmeät satiinilakanat.

Matka tänne kesti hurjan pienen hetken – nyt täytyykin yrittää käsittää, ettei ole Joensuussa tai Rovaniemellä, vaan ihan oikeasti Milanossa. Rynkyllä matka vei kolmisen tuntia ja ansaittu ikkunapaikka takasi kauniit Bergamon valot laskeutuessa. Lennon aikana myytiin myös bussilippuja (Bergamo-Milano) Autostradale-busseihin, joten eipä tarvinnut niitäkään metsästää enää kentältä. Ja liput olivat euron edullisempia suoraan lennolta ostettuna!

Huomenna pitäisi selviytyä parin kilometrin päähän koululle. Tällä suuntavaistolla matkaan voi varata kolmisen tuntia.