Pään sisäinen sekamelska

Ehkäpä arjestani on todella alkanut tulla lähes sitä samaa kuin Suomessakin. Vaikka Milanoa jaksaakin vielä ihmetellä, asiat jotka kolmen kuukauden jälkeen hetkauttavat liittyvät enemmänkin ihmisiin. Ehkäpä tästä johtuu osittain näiden blogikirjoitusten ahkera päivittely.

Huhtikuun lopulla Milanoon minua saapui viihdyttämään Ojala Group. Majoitin matkalaiset tiiviisti kolmenkymmenen neliön tilaihmeeseeni. Giulian muutettua tyhjäksi jääneestä huoneesta olemme hyödyntäneet kalusteita, omaan huoneeseeni kannoin näppärän Ikean vuodesohvan. Lisäksi neljän hengen seurue sai pehmusteeksi äiskän ja iskän roudaaman täytettävän patjan, jota olen myös pohtinut ottavani käyttöön vakisängyksi. 160 senttisestä sängystä on ollut hankala totutella puolta kapeampaan versioon.

Reissaajat jatkoivat Milanosta Toscanaan ja jäin jälleen pakertamaan kouluhommia. Oikeastaan mitään muuta en ole ensimmäisen kuukauden jälkeen ehtinytkään tehdä kuin pakertaa koneen äärellä aina silloin, kun vierailijoita ei ole paikalla. Vierailijoiden oleillessa olen antanut itselleni luvan rentoilla.

Tuli vappu, tuli Milanoon May Day Parade. Niin, totta tosiaan nämäkin vappua viettävät. Viiksiä ei kuitenkaan kannata kasvoille piirtää, sillä tapoihin ei kuulu pukeutuminen. Lauantai tarjosi kuitenkin toisenlaista viihdettä ja suuntasimme Banyan ja tämän miekkosen kanssa keskustaan seuraamaan jättimäistä kulkuetta. Kommunistilippujen liehuessa ohitsemme lipuivat myös musiikkia huudattavat olutrekat sekä nuoret, Milanon lähikaupungeista virranneet ihmisjoukot. Tätä olen odottanut! Edelleen en ole törmännyt yhteenkään punkkariin tai goottiin, mutta sentäs tällä kertaa näki vilauksen italialaisesta vaihtoehtoiskansasta.

Ruskettuneet Toscanan kiertelijät palasivat juhlistamaan siskon vanhenemista ihan-itse-tekemieni bruschettojen pariin. Lähi-pasticcerian vanha herra tarjosi meille kakkua juhlapäivän kunniaksi. Ojala Group onnistui nappaamaan itselleen auringon ja helteisen kelin. Taisivat viedä sen mukanaan Suomeen, sillä lähtöpäivästä lähtien on satanut kaatamalla päivittäin. Lisäksi on todella (siis TODELLA) kylmä vuodenaikaan nähden. Jopa patterit hehkuvat jälleen lämpöä asunnossamme, vaikka luulin niiden jo lopullisesti kylmenneen.

Muutaman päivän kitkuttelin vielä koneella, väsäten ikuisuusprojektilta tuntuvaa CV:täni. Ja vihdoin saapui sunnuntai, jota olin odottanut helmikuun 10. päivästä lähtien. Jännityksellä seurailin tuhkapilven liikehdintää, ja tällä kertaa se oli suotuisaa. Tosin herra Hytösen lentokoneesta oli kumi puhjennut ja odottelin kotona hiukset kikkaralla, Amyn suunnittelema mekko päällä Helsinki-Vantaan tietoa koneen lähdöstä. Kun Sininen Ykkönen vihdoin nousi ilmaan, pyrähdin keskusasemalle ottamaan kiinni Malpensan bussia.

Kyllähän se kuski minulle mainitsi, että Blue1 lentää ykkösterminaaliin, joka on bussin päätepysäkki. Olin kuitenkin niin innoissani nähdessäni Arrivals-kyltin, että hyppäsin bussista väärällä terminaalilla. Eipä hätää, olin hyvissä ajoin liikkeella ja jatkoin matkaani non-stop -bussilla oikeaan terminaaliin. Samalla bussilla matkasi myös eräs espanjalainen nainen, jonka kanssa törmäsimme myös kentän ainoassa avoinna olevassa kahviossa. Vuorikiipeilykilpailuista palanneen naikkosen kanssa vaihdoimme tunnin verran mielipiteitämme Milanosta, puhuimme tämän 15-vuotiaasta tyttärestä, tatuoinneista ja nauroimme jo suoristuneille kiharoilleni.

Varttia yli yhdentoista kiritin itseni ihan oikean Arrivals-kyltin eteen ja hetken kuluttua hieman hutikkainen herra jo saapuikin. Hutikka oli onnistunut odotellessaan järjestämään meille autokyydin Malpensalta suoraan hotellille, joten ei tarvinnut huolehtia metrojen kulkemattomuudesta enää puolen yön jälkeen. Autokyyti oli mukava ja tiivis, kuten asiaan kuuluu italialaisten pikkuautoissa. Kuski ajoi kuitenkin erittäin asiallisesti ja kieltäytyi ottamasta kyydistä rahallista vastinetta. Niin, eihän hän taksikuski ole. Koska olin itsekin jännityksissäni ollut syömättä lähes koko päivän, eksytimme itsemme länsi-Milanoon. Vihdoin Corso Comolta löysimme avoimen pikapizzerian, jonka jälkeen tyytyväisinä palasimme hotellille.

Sillä aikataulusta emme tienneet mitään, maanantaina liikahdimme luonnollisesti joskus kahden aikaan sateiseen ulkoilmaan. Herra Matkakorvaus teki veroilmoitusta, itseni korjatessa tämän housuntaskuja. Taskuista voi pudota enää suurimmillaan senttiset. Loreton metroaseman koditon oli vaihtunut. Olin hämilläni. Tilalla oli todella samannäköinen mies, mutta ääni oli huomattavasti kirkkaampi ja kasvojen karvoitus huolitellumpi. Veljeksiä? Kuljeksimme hetken Duomolla ja jatkoimme matkaa Castello Sforzescoa kohti. Sade alkoi ja jäimme nautiskelemaan ulkoilmasta terassille hetkeksi.

Sillä hotellimme sijaitsi Moscovan aseman läheisyydessä (erinomainen sijainti!), kävelimme keskustasta Breran alueen lävitse. Breran antiikkikaupat ja design-alue tarjoaa kyllä mitä mukavimman tutustumismuodon Milanon luonteeseen. Herra tuli mukanani ihmettelemään Marc Jacobsin kohtuuttoman hintaisia mekkojakin. Oli kyllä hienoja mekkoja. Visuaalisen tarjonnan lisäksi Breralta saa myös yhdet kehutuimmista aperitivoista. Valitsimme mielenkiintoisimman pöydän ja seitsemän euroa hemmotteli jälleen makuhermoja. Drinkit tarjoiltiin miehekkäästi coctail-laseista.


Tiistai käynnistyi samoin. Aamupalalle ysiltä, lisää unta ja ylös kello kahden jälkeen. Sillä päivä näytti enteilevän hyvää sateen suhteen, lähdimme kävelylle Cimitero Monumentalelle. Jättikokoinen hautuumaa pitää sisällään lukuisia, toinen toistaan upeampia patsaita sekä kryptia. Kuten herra H mainitsi, jos tälle hautuumaalle eksyisi yöllä, saattaisivat patsaat herätä henkiin – mielettömiä yksityiskohtia! Kuten hautausmaan tunnelmaan kuuluu alkoi ukkonen jyrähdellä, kun olimme saavuttaneet puolen välin labyrintista. Takaisin ja äkkiä! Porteista ulos päästyämme alkoi sadekin jälleen hemmotella kenkiämme ja etsimme lähimmän kahvilan (lue: vessan). Ensimmäistä kertaa törmäsin Milanossa vanhaan kunnon reikä-lattiassa vessaan. Thaimaan vessat sentään olivat siistejä, tästä vessasta tarttui kengänpohjaan muutakin kuin paperia ja haju pysyi tiukassa iltaan asti. Eipä tämäkään haitannut, sillä 20 minuutin aikana satanut vesi virtasi joenomaisesti peittäen jokaisen kadunylityspaikan. Herra Hytösen jalat ovat parikymmentä senttiä omiani pidemmät ja tämä onnistui pääosin hyppäämään virtojen ylitse. Itse luovutin ensimmäisen tulvakohdan jälkeen ja huuhtelin kengänpohjat mukavan lämpimässä 15 sentin lätäkössä.

Takaisin hotellille ja fööni kenkien sisään. Äkkiähän ne Pikolinokset kuivuivatkin ja jatkoimme matkaa keskustaan sateesta huolimatta. Shoppailua voi harrastaa iltaisinkin (ja sisätiloissa). Kylmään ilmaan kyllästyneenä ostin itselleni pari neuletta, joita voi käyttää myöhemminkin kesän tullessa. Herra H innostui ja bongasi itselleen kengät sekä pari muuta ehostetta. Lämmin mieli, lämmin olo. Nautiskelimme virkeät jäätelöt sateista Duomon aukiota katsellen. Sillä sateinen ilma ja yleisen liikenteen aikataulut hillitsivät iltaa, päätimme katsastaa hotellin läheltä löytyvän jazz-baarin. Herra Hytönen tilasi itselleen viilipurkin kokoisen kaaliköntin ja itse nautiskelin tuoreesta raviolista, jonka sisällä oli… jotain. Tällä kertaa italiankielinen lista ei oikein taipunut, mutta ruoka oli erittäin maukasta.

Kello kun ei ollut ihan vielä puoltayötä, lähdimme tutkimaan olisiko mikään muu paikka avoinna. Täällä tunnetusti pienet baarit ja kuppilat sulkevat ovensa puoliltaöin tai viimeistään yhdeltä. Löytömme ainoat asiakkaat, eli me, saivat erityiskohtelua viihtyisässä muotipubissa. Jos sanoja muoti ja pubi saa edes yhdistää. Viisareiden ohittaessa kakkosen, baarimikko katsoi kai, että tarvitsemme sateeseen jotakin lämmikettä ja tarjosi illan päätteeksi vielä Vodkaa.


Herra Hytösen syntymäpäiviä vietimme ennakkoon Luganossa. Keskiviikkona hitusen liian myöhäinen lähtö ei vienyt meitä Luganon kauniille vuoristoille haikkaamaan, vaan Luganon kaupunkia ihmettelemään. Mitäpä luulette, satoiko? Kyllä. Näin ollen vuoristot olikin ihan hyvä jättää seuraavaan kertaan. Lisäksi kaupunkikierros riitti antamaan oikeanlaisen kuvan siitä, millainen kaupunki ja vuoristot saattaisivat olla auringonpaisteella. Emmekä olisi vuorilta löytäneet täysin käsittämätöntä graffitti-rakennelmaa, joka sijaitsi aivan Luganon keskustassa. Illan tullen alkoi olla jo selvää, että Milanossa sataa myös. Pikolinosten pikakuivaus ja yön viimeiseksi kohteeksi viinipullo Bhangrabarin jazz-tunnelmissa.

Miekkoseni oli aiemmin Milanossa käydessään löytänyt jostain punatiilisen muurin. Tämä toivoi näkevänsä sen uudelleen, joten torstaina metsästimme lähdimme muurin metsästykseen. Vaikkei meillä ollutkaan minkäänlaisia koordinaatteja kohteeseen, itselläni saattoi olla pieni haisu muurin sijainnista. Törmäsin nimittäin jonkinlaiseen punatiiliseen muuriin aiemmin Ojala Groupin boarding passien tulostuskeikalla. Joka tapauksessa toki lähdimme liikkeelle kävellen, sillä tällä kertaa aurinkokin hemmotteli meitä! Puiston lävitse keskustaan ja keskustasta jonnekin päin etelää.

Porta Romanan kohdalla sade alkoi jälleen uhkaavasti tihkuttaa, joten nappasimme keskusasemalle menevän ratikan sateensuojaksi. Melko lähelle pääsimmekin, mutta toistakymmentä jumittunutta ratikkaa pysäyttivät pyrkimyksemme Amyn herkkuillalliselle. Metro suojaa aina, joten pyrähdimme loppumatkan metrolla. Italialaista jäätelöä take away -boksiin ja kauppaan. Jollain kumman tavoin jäädyin lihatiskin edessä pyytäessäni 400 grammaa kanaa. Pollo, tutto pollo… Quaranta, no, quattrocento! Hemmetin kielisekamelska. Sveitsissäkään en muistanut enää millään, kuinka sanon saksaksi "ei se mitään" vanhan naisen ohittaessa minut vessajonossa.

Tänään saattaessani poksuani bussiin, olo oli vähintäänkin epätodellinen. Mikä ihmeellinen viikko! Unenomainen tunne saattanee hälvetä vasta maanantain paiskoessa sadetta Pikolinoilleni. Toivon aurinkoa, jotta tämä tunne voi jatkua, kiitos.

Ps. Täältä saa Kinder-jäätelöä! Siis ihan oikeata italialaista jäätelöä, johon on sekoitettu Kinder-munia.