Ms. Wet T-shirt

Varautukaa hieman alakuloiseen tekstiin.

Draivi on kadonnut. Mikään ei huvita. Luin graafisten suunnittelijoiden työnhakusivustoja ja masennuin entisestään. Melko epätoivoisia ilmoituksia kahlaamalla tuskin löydän draiviani, joten lopetin lukemisen "ihan mitä suunnittelutöitä tahansa"-kohdalla.

Tulevaisuus on päässäni ammoittava aukko. Ensimmäistä kertaa tunnen, etten oikeasti tiedä mihin olen menossa. Tiedän kyllä mistä olen tulossa. Neljän kuukauden aikana olen kadottanut sen määrätietoisen tytön, joka helposti järjestää asiat kuin asiat. Rintaa painaa.

Alkuunsa. Asunnon metsästys koto-Suomesta on alkanut. Miten vaikeaa sen kuvittelisi olevan? Jollain kumman tavalla vuokrat ovat näiden viime kuukausien aikana nousseet viisikymmentä euroa ja sopivankokoiset asunnot on kai laitettu palasiksi, kun niitä ei tunnu löytyvän. Jaa.

Tämä vuokranmaksuhan ei olisi ongelma, ellen olisi tuominnut itseäni vararikkoon odottamattomalla tavalla. Enhän minä tätä suunnitellut lähtiessäni toiseen maahan. En osannut kuvitellakaan, että tuhlaisin vähintään kymmenen euroa viikossa pelkkään veteen. Eihän se kuulosta paljolta, mutta yllättävästi jo pelkkä kymmenen euroa muuttuu sadoiksi.

Eikä uusiutuneen garderoobini tuijottelu yhtään auta asiaa. Jos en olisi tuotakaan ihanaa mekkoa ostanut, olisi ehkä rahat takuuvuokraa varten kasassa. Toinen asia on tuo piru nimeltä tupakka.

Yhtäaikaa koetan vakuutella itselleni, että tämä on ainutlaatuinen kokemus – onhan se. Oikeutan itseni kiertämään Italiaa nyt kun täällä kerta ollaan. Sen nautinnon saan kokea täysillä. Vaikka sitten persaukisena.

Puhun rahasta, elän Kelan ja vanhempieni tuella. Viimeisetkin säästöni hupenivat huhtikuisen vuokranmaksun yhteydessä. Mutta. Tällä viikolla luokkatoverini lunastivat liki 10 000 euron laskun seuraavaa lukuvuotta varten. Ja minä valitan, kun ei ole rahaa. Huono omatunto kasvaa järkälemäiseksi.

Toiseksi. Jonkinlaisen taloudellisen turvan saaminen tuntuu hankalammalta kuin ikinä aiemmin. Työttömiä yli 200 000 ja minä liityn heidän joukkoonsa pian. Kaikkihan sen ymmärtää, että yhtä avointa työpaikkaa kohden on näin ollen hitosti hakijoita. Muutamien itkun tirauttelujen jälkeen olen tullut tulokseen, että draivi on nyt vain pakko löytää. Olenhan aiemminkin uskonut, että löydän vielä sen unelmatyöpaikan. Suunnittelutöitä on melko turha toivoa, vaikka toivonkipinä elääkin. Teen ihan mitä töitä tahansa.

Vanha kunnon organisoiva Heini nostaa päätään ja pyrkii turvaamaan talouttaan vaikka sitten työttömyysturvalla. Jollain typerällä tapaa luulin olevani hyvässä jamassa työkokemuksen ja koulutuksen suhteen – jatkuvastihan Suomessa hoetaan, että nuorten tulisi valmistua ajoissa, jotta pääsisivät elinikäiseen työelämävankilaan ennenkuin suuret ikäluokat tulevat oikeaksi ongelmaksi. Ja sitten Työ- ja elinkeinotoimisto kertoo minulle, etten ole 25-vuotias, en ole myöskään oikeutettu työttömyysturvaan ja yhtäaikaiseen opiskeluun. Jaa.

Tutun kuuloinen kadunlakaisukone huristaa kolme kerrosta alempana. Päästään asiaan numero kolme. Milano itsessään on melko sisäänpäin lämpiävä. Oikeita, aitoja ihmisiä on hankala löytää. Kuulee mitä hurjempia tarinoita, millä erilaisilla tavoilla ulkomaalaisia puukotetaan selkään. Ja millä tavoin ulkomaalaiset puukottavat toisiaan. Täällä kaikki lähtee jo koulunpenkiltä. Kenen asut tuhotaan ennen muotinäytöstä, kuka varastaa ideat päivää ennen kritiikkiä ja kuka pimittää tietoja hyvistä kirjapainoista. Yhteistyöstä ei ole tietoakaan. Onnekseni itse en ole joutunut näiden ällistyttävän ilkeiden ihmisten kohteeksi.

Mutta ne aidot ihmiset. He odottavat kotona. Ja kaksi kappaletta asuu täällä kanssani. Vaikka luokkakaverit ovat olleet oikein mukavia ja jalat maassa -tyyppisiä ihmisiä, ei mikään silti voita meidän voimakolmikkoa. Näitä tyttöjä tulee todella kaipaamaan ja kun ensimmäiset kahvit juo itsekseen yksiössään Suomessa, veikkaan haikeudella ei ole rajaa. Ihan mieletöntä, että tulen itsekseni toiseen maahan ja tapaan kaksi ihmistä, jotka tuntuvat olleen ystävinäni aina.

Angsti loppukoon nyt. Ennen lähtöäni tänne, päätin muutamia asioita:
1) Opettele italiaa
Tämä on vielä vaiheessa, joskin ymmärrys italian kielen suhteen on kasvanut valtavasti. Marja ja Severino tarjonnee kunnon kielikylvyn muutaman viikon kuluttua, joten tavoite on mahdollista saavuttaa ennen paluutani ainakin jossain määrin.
2) Opettele rentoutumaan
Check.
3) Opettele nauttimaan elämästä
Check.
4) Ole sosiaalisempi ihmisten kanssa
Check.
5) Lopeta tupakanpoltto
Kirjahyllyssä makaa Marjon muinoin lahjoittama Stumppaa tähän. Siellä se makaa...

Tärkeä lisäys listalle. Angelo, tuo virkeän laiska italiaano pitää sisällään ihan käsittämättömiä sutkautuksia. Laiskaksi häntä saa sanoa, koska kuten omien sanojensa mukaan, sitä hän on. Koulumatkakeskusteluna kesän suunnitelmat ja kerroin pähkinänkuoressa olevani ärsyyntynyt tilanteesta. "Murehdi, kun palaat Suomeen". Niin. Eli kuudentena tavoitteena on ehdottomasti klisee: "elä päivä kerrallaan". Sitähän se Aksukin aina koettaa minulle kertoa.

Jotta tälle kirjoitukselle saataisiin onnellinen loppu niin tahdon mainita, että tänä aamuna sain viestin TE-toimistosta, jossa rivien välistä vilahtelee toivoa. Lisäksi asuntotoiveisiini vastasivat sekä asunnonvälitysfirma että uskomattoman kärsivälliset äiskä ja iskä, jotka kenties käyvät jo lähiaikoina katsomassa toiveitani paikanpäällä puolestani.

Loppuviikko minimibudjetissaan, metrokortin ja puhelimen lataus plus yksi kauppareissu. Kaapissa piristää siskon tuoma värikäs rusettipastapussi, tavispastaa, paketti kahvia ja risottoriisiä. Älkääkä siis ymmärtäkö väärin, syön Sugo alle Nocia kuin Suomessa söisin riisinuudeleita Thai Chili Saucen kera. Edullista ja hyvää. Maanantaina saapuu matkaseurue Go Girls & Juuso, joten ensi viikolla elän hetken leveämmin.

Ps. Asuntoomme saapui keskiviikkona taiwanilainen ujo tyttö. Kerron lisää, kun hän poistuu huoneestaan. Väsynyt hän on, liikenteen melu on hieman liikaa öisin. Toivottavasti Interin pelit eivät suju hetkeen, sillä korvia huumaava tööttäily tekee kenet tahansa levottomaksi.

Pps. Kirjoituksen otsikko juontaa juurensa tämän päiväiseen kotiinpaluuseeni. Noustessani metrotunnelista tuntui kuin joku olisi kaatanut saavillisen vettä päälle. Valkoinen puuvillapaita päällä kävelin (en juossut, koska siitä ei ole mitään hyötyä Milanon sateessa) kotiin kaatosateessa. Aamulla lähtiessäni en uskonut tarvitsevani sateenvarjoa. Hississä huvituin näkemästäni märästä hahmosta, jonka paidasta näkyi täydellisesti läpi.

Pään sisäinen sekamelska

Ehkäpä arjestani on todella alkanut tulla lähes sitä samaa kuin Suomessakin. Vaikka Milanoa jaksaakin vielä ihmetellä, asiat jotka kolmen kuukauden jälkeen hetkauttavat liittyvät enemmänkin ihmisiin. Ehkäpä tästä johtuu osittain näiden blogikirjoitusten ahkera päivittely.

Huhtikuun lopulla Milanoon minua saapui viihdyttämään Ojala Group. Majoitin matkalaiset tiiviisti kolmenkymmenen neliön tilaihmeeseeni. Giulian muutettua tyhjäksi jääneestä huoneesta olemme hyödyntäneet kalusteita, omaan huoneeseeni kannoin näppärän Ikean vuodesohvan. Lisäksi neljän hengen seurue sai pehmusteeksi äiskän ja iskän roudaaman täytettävän patjan, jota olen myös pohtinut ottavani käyttöön vakisängyksi. 160 senttisestä sängystä on ollut hankala totutella puolta kapeampaan versioon.

Reissaajat jatkoivat Milanosta Toscanaan ja jäin jälleen pakertamaan kouluhommia. Oikeastaan mitään muuta en ole ensimmäisen kuukauden jälkeen ehtinytkään tehdä kuin pakertaa koneen äärellä aina silloin, kun vierailijoita ei ole paikalla. Vierailijoiden oleillessa olen antanut itselleni luvan rentoilla.

Tuli vappu, tuli Milanoon May Day Parade. Niin, totta tosiaan nämäkin vappua viettävät. Viiksiä ei kuitenkaan kannata kasvoille piirtää, sillä tapoihin ei kuulu pukeutuminen. Lauantai tarjosi kuitenkin toisenlaista viihdettä ja suuntasimme Banyan ja tämän miekkosen kanssa keskustaan seuraamaan jättimäistä kulkuetta. Kommunistilippujen liehuessa ohitsemme lipuivat myös musiikkia huudattavat olutrekat sekä nuoret, Milanon lähikaupungeista virranneet ihmisjoukot. Tätä olen odottanut! Edelleen en ole törmännyt yhteenkään punkkariin tai goottiin, mutta sentäs tällä kertaa näki vilauksen italialaisesta vaihtoehtoiskansasta.

Ruskettuneet Toscanan kiertelijät palasivat juhlistamaan siskon vanhenemista ihan-itse-tekemieni bruschettojen pariin. Lähi-pasticcerian vanha herra tarjosi meille kakkua juhlapäivän kunniaksi. Ojala Group onnistui nappaamaan itselleen auringon ja helteisen kelin. Taisivat viedä sen mukanaan Suomeen, sillä lähtöpäivästä lähtien on satanut kaatamalla päivittäin. Lisäksi on todella (siis TODELLA) kylmä vuodenaikaan nähden. Jopa patterit hehkuvat jälleen lämpöä asunnossamme, vaikka luulin niiden jo lopullisesti kylmenneen.

Muutaman päivän kitkuttelin vielä koneella, väsäten ikuisuusprojektilta tuntuvaa CV:täni. Ja vihdoin saapui sunnuntai, jota olin odottanut helmikuun 10. päivästä lähtien. Jännityksellä seurailin tuhkapilven liikehdintää, ja tällä kertaa se oli suotuisaa. Tosin herra Hytösen lentokoneesta oli kumi puhjennut ja odottelin kotona hiukset kikkaralla, Amyn suunnittelema mekko päällä Helsinki-Vantaan tietoa koneen lähdöstä. Kun Sininen Ykkönen vihdoin nousi ilmaan, pyrähdin keskusasemalle ottamaan kiinni Malpensan bussia.

Kyllähän se kuski minulle mainitsi, että Blue1 lentää ykkösterminaaliin, joka on bussin päätepysäkki. Olin kuitenkin niin innoissani nähdessäni Arrivals-kyltin, että hyppäsin bussista väärällä terminaalilla. Eipä hätää, olin hyvissä ajoin liikkeella ja jatkoin matkaani non-stop -bussilla oikeaan terminaaliin. Samalla bussilla matkasi myös eräs espanjalainen nainen, jonka kanssa törmäsimme myös kentän ainoassa avoinna olevassa kahviossa. Vuorikiipeilykilpailuista palanneen naikkosen kanssa vaihdoimme tunnin verran mielipiteitämme Milanosta, puhuimme tämän 15-vuotiaasta tyttärestä, tatuoinneista ja nauroimme jo suoristuneille kiharoilleni.

Varttia yli yhdentoista kiritin itseni ihan oikean Arrivals-kyltin eteen ja hetken kuluttua hieman hutikkainen herra jo saapuikin. Hutikka oli onnistunut odotellessaan järjestämään meille autokyydin Malpensalta suoraan hotellille, joten ei tarvinnut huolehtia metrojen kulkemattomuudesta enää puolen yön jälkeen. Autokyyti oli mukava ja tiivis, kuten asiaan kuuluu italialaisten pikkuautoissa. Kuski ajoi kuitenkin erittäin asiallisesti ja kieltäytyi ottamasta kyydistä rahallista vastinetta. Niin, eihän hän taksikuski ole. Koska olin itsekin jännityksissäni ollut syömättä lähes koko päivän, eksytimme itsemme länsi-Milanoon. Vihdoin Corso Comolta löysimme avoimen pikapizzerian, jonka jälkeen tyytyväisinä palasimme hotellille.

Sillä aikataulusta emme tienneet mitään, maanantaina liikahdimme luonnollisesti joskus kahden aikaan sateiseen ulkoilmaan. Herra Matkakorvaus teki veroilmoitusta, itseni korjatessa tämän housuntaskuja. Taskuista voi pudota enää suurimmillaan senttiset. Loreton metroaseman koditon oli vaihtunut. Olin hämilläni. Tilalla oli todella samannäköinen mies, mutta ääni oli huomattavasti kirkkaampi ja kasvojen karvoitus huolitellumpi. Veljeksiä? Kuljeksimme hetken Duomolla ja jatkoimme matkaa Castello Sforzescoa kohti. Sade alkoi ja jäimme nautiskelemaan ulkoilmasta terassille hetkeksi.

Sillä hotellimme sijaitsi Moscovan aseman läheisyydessä (erinomainen sijainti!), kävelimme keskustasta Breran alueen lävitse. Breran antiikkikaupat ja design-alue tarjoaa kyllä mitä mukavimman tutustumismuodon Milanon luonteeseen. Herra tuli mukanani ihmettelemään Marc Jacobsin kohtuuttoman hintaisia mekkojakin. Oli kyllä hienoja mekkoja. Visuaalisen tarjonnan lisäksi Breralta saa myös yhdet kehutuimmista aperitivoista. Valitsimme mielenkiintoisimman pöydän ja seitsemän euroa hemmotteli jälleen makuhermoja. Drinkit tarjoiltiin miehekkäästi coctail-laseista.


Tiistai käynnistyi samoin. Aamupalalle ysiltä, lisää unta ja ylös kello kahden jälkeen. Sillä päivä näytti enteilevän hyvää sateen suhteen, lähdimme kävelylle Cimitero Monumentalelle. Jättikokoinen hautuumaa pitää sisällään lukuisia, toinen toistaan upeampia patsaita sekä kryptia. Kuten herra H mainitsi, jos tälle hautuumaalle eksyisi yöllä, saattaisivat patsaat herätä henkiin – mielettömiä yksityiskohtia! Kuten hautausmaan tunnelmaan kuuluu alkoi ukkonen jyrähdellä, kun olimme saavuttaneet puolen välin labyrintista. Takaisin ja äkkiä! Porteista ulos päästyämme alkoi sadekin jälleen hemmotella kenkiämme ja etsimme lähimmän kahvilan (lue: vessan). Ensimmäistä kertaa törmäsin Milanossa vanhaan kunnon reikä-lattiassa vessaan. Thaimaan vessat sentään olivat siistejä, tästä vessasta tarttui kengänpohjaan muutakin kuin paperia ja haju pysyi tiukassa iltaan asti. Eipä tämäkään haitannut, sillä 20 minuutin aikana satanut vesi virtasi joenomaisesti peittäen jokaisen kadunylityspaikan. Herra Hytösen jalat ovat parikymmentä senttiä omiani pidemmät ja tämä onnistui pääosin hyppäämään virtojen ylitse. Itse luovutin ensimmäisen tulvakohdan jälkeen ja huuhtelin kengänpohjat mukavan lämpimässä 15 sentin lätäkössä.

Takaisin hotellille ja fööni kenkien sisään. Äkkiähän ne Pikolinokset kuivuivatkin ja jatkoimme matkaa keskustaan sateesta huolimatta. Shoppailua voi harrastaa iltaisinkin (ja sisätiloissa). Kylmään ilmaan kyllästyneenä ostin itselleni pari neuletta, joita voi käyttää myöhemminkin kesän tullessa. Herra H innostui ja bongasi itselleen kengät sekä pari muuta ehostetta. Lämmin mieli, lämmin olo. Nautiskelimme virkeät jäätelöt sateista Duomon aukiota katsellen. Sillä sateinen ilma ja yleisen liikenteen aikataulut hillitsivät iltaa, päätimme katsastaa hotellin läheltä löytyvän jazz-baarin. Herra Hytönen tilasi itselleen viilipurkin kokoisen kaaliköntin ja itse nautiskelin tuoreesta raviolista, jonka sisällä oli… jotain. Tällä kertaa italiankielinen lista ei oikein taipunut, mutta ruoka oli erittäin maukasta.

Kello kun ei ollut ihan vielä puoltayötä, lähdimme tutkimaan olisiko mikään muu paikka avoinna. Täällä tunnetusti pienet baarit ja kuppilat sulkevat ovensa puoliltaöin tai viimeistään yhdeltä. Löytömme ainoat asiakkaat, eli me, saivat erityiskohtelua viihtyisässä muotipubissa. Jos sanoja muoti ja pubi saa edes yhdistää. Viisareiden ohittaessa kakkosen, baarimikko katsoi kai, että tarvitsemme sateeseen jotakin lämmikettä ja tarjosi illan päätteeksi vielä Vodkaa.


Herra Hytösen syntymäpäiviä vietimme ennakkoon Luganossa. Keskiviikkona hitusen liian myöhäinen lähtö ei vienyt meitä Luganon kauniille vuoristoille haikkaamaan, vaan Luganon kaupunkia ihmettelemään. Mitäpä luulette, satoiko? Kyllä. Näin ollen vuoristot olikin ihan hyvä jättää seuraavaan kertaan. Lisäksi kaupunkikierros riitti antamaan oikeanlaisen kuvan siitä, millainen kaupunki ja vuoristot saattaisivat olla auringonpaisteella. Emmekä olisi vuorilta löytäneet täysin käsittämätöntä graffitti-rakennelmaa, joka sijaitsi aivan Luganon keskustassa. Illan tullen alkoi olla jo selvää, että Milanossa sataa myös. Pikolinosten pikakuivaus ja yön viimeiseksi kohteeksi viinipullo Bhangrabarin jazz-tunnelmissa.

Miekkoseni oli aiemmin Milanossa käydessään löytänyt jostain punatiilisen muurin. Tämä toivoi näkevänsä sen uudelleen, joten torstaina metsästimme lähdimme muurin metsästykseen. Vaikkei meillä ollutkaan minkäänlaisia koordinaatteja kohteeseen, itselläni saattoi olla pieni haisu muurin sijainnista. Törmäsin nimittäin jonkinlaiseen punatiiliseen muuriin aiemmin Ojala Groupin boarding passien tulostuskeikalla. Joka tapauksessa toki lähdimme liikkeelle kävellen, sillä tällä kertaa aurinkokin hemmotteli meitä! Puiston lävitse keskustaan ja keskustasta jonnekin päin etelää.

Porta Romanan kohdalla sade alkoi jälleen uhkaavasti tihkuttaa, joten nappasimme keskusasemalle menevän ratikan sateensuojaksi. Melko lähelle pääsimmekin, mutta toistakymmentä jumittunutta ratikkaa pysäyttivät pyrkimyksemme Amyn herkkuillalliselle. Metro suojaa aina, joten pyrähdimme loppumatkan metrolla. Italialaista jäätelöä take away -boksiin ja kauppaan. Jollain kumman tavoin jäädyin lihatiskin edessä pyytäessäni 400 grammaa kanaa. Pollo, tutto pollo… Quaranta, no, quattrocento! Hemmetin kielisekamelska. Sveitsissäkään en muistanut enää millään, kuinka sanon saksaksi "ei se mitään" vanhan naisen ohittaessa minut vessajonossa.

Tänään saattaessani poksuani bussiin, olo oli vähintäänkin epätodellinen. Mikä ihmeellinen viikko! Unenomainen tunne saattanee hälvetä vasta maanantain paiskoessa sadetta Pikolinoilleni. Toivon aurinkoa, jotta tämä tunne voi jatkua, kiitos.

Ps. Täältä saa Kinder-jäätelöä! Siis ihan oikeata italialaista jäätelöä, johon on sekoitettu Kinder-munia.